Olla yhtä kaiken kanssa -
kovankin kivun keskellä?
Ei, eristäydyn,
vetäydyn omaan maailmaani.
Ei minussa mikään liikahda.
Olen vain.

Itken sisimpäni tuskia, niin kauan kätkettyjä, hiljennettyjä.
Minä olen.
Armeliaisuus itseäni kohtaan.
Kenties jo tänään vähäsen.
Huomenna..

Keinun ajan äärettömyydessä,
mystisessä unessa heilun.

Viisaat sanovat, älä vaadi -
ota vastaan.
Minä en tohdi levittää käsiäni,
kuperan kämmeneni annan,
jotta edes jotain jäisi.

Ensimmäistä kertaa huomaan,
etten luotakaan,
etten saavukaan,
mihinkään.

Ja silti -
sisimmässäni hyvä - jokin turva,
johon nojata.

Minä tohdin haaveilla -
onhan sekin jotain.
Ja tohdin nauraa
lintujen herkeämättömälle sirkutukselle.
Runoista nautin, metsäpolkuni kukista nautin.

Silti - minussa on paikka,
johon ei pääse - kukaan.
Nyt, kun löysin sen,
tahdon pitää siitä kiinni,
oi, älkää astuko temppeliini kerskaillen kengät jalassa!
Enkä levittele sisintäni kuin pullan murusia
linnuille jaettaviksi.

En minä tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.
Tunnen kyllä sen.

Enkä minä enää välitä mukautuvuudesta, muokattavuudesta
niin paljoa.
Olen reilusti itsepäinen.

Enkä tule avoimin ovin, tulen vienoin hymyin, positiivisin, ujoin, luottavaisin.
tai sama kylmä välinpitämätön ilme naamallani, että siitäkin jotain tajuaisin.

Otan askelen pienen, mutta kestävämmän,
etsin suuntani sydämelläin, mutta höystän järjelläin.

Unohdan itseni - siitä pidän,
mutta en siinä mielessä kuin sen aiemmin käsitin.

Olen ymmälläin rehellisesti ja peloissanikin.
En mitään väitä tietäväni - hukkuu tärkein tietokin,
kun vain itsensä kohtaa joka paikassa ja kasvoissa,
ja kiitollisuuden siemenen ostaa kivulla.