Kannoit minut kotiin. Siitä sinua kiitän, siitä, ettet hylännyt,
ennen kuin aika oli.

Rakas, älä hylkää minua, ajattelin.

Mene, rakas, nyt.
Jätä kaikki, ja tee se, mistä aina haaveilit.
Sulje se kaikki elämän piiriisi ja elä!

Tuhoa kaikki, mikä jää vaivaamaan mieltäsi.
Tuhoa se mielessäsi.
Jätä kaikki, mikä suojelee vimmaasi.

Kaipuu sisälläsi kertoo totuuden.

Kuuntele sitä.

Minä elän - sinussa. Rakasta itseäsi.

Kulje kanssani vielä hetki,
kuunnellaan valaiden laulua rannalta,
etsitään se simpukka ja helmi sieltä,
kokoan helmani, kanna minut sinne,
missä saan levätä.
Tuhkaksi muutun ja joutseneksi,
levitän siipeni, hengitän elämää.

Kuljet muualla - silti kanssani - aina.

Lepään armossa, olen osa aaltojen laulua.
Minusta ei ala mitään ja minuun ei lopu myöskään mikään.

Olen rikki, silti sisältä ehjä. Kanna minua, kanna minut kotiin

Ja kun olimme löytäneet kaiken,
mitä oli mahdollista löytää,
me rakastuimme itseemme,
sillä ei ole korkeampaa rakkautta
kuin aito luottamus ja hellyys omaa
sisintä kohtaan.

Kun sen saavuttaa,
löytää rakkauden,
ja muistaa, kuka on.




Kuka minä olen -
kysyn usein itseltäni,
ja vastaukset valo, varjo -
vaihtelevat mielen mukaan
tai sen puuttumattomuuden mukaan.

En kuuntele enää ketään,
jokainen voi sanoa jotain,
mutta totuus on,
että itse sanomani valheet ovat
paremmin käsiteltävissä.

Jäätyneet kyyneleet


Ehkä me olimme valmiita -
emme vain käsittäneet,
mutta emme toisiamme tutkimaan ehdoitta,
vaan jäi vaan jäätyneet kyyneleet.

Sinä kuljit ja minä -
oman polkumme loppuun saakka.
Sen, mitä saimme,
en voi sanoin kertoa,
koska emme milloinkaan kohdanneet.

Me kaksi - kuin kaksi erilaista leikkiä
me pystytimme,
ja jäimme katsomaan, mitä tapahtuu,
kun prinsessa ja teddykarhu toisiinsa rakastuu.

Ei kumpikaan tiennyt,
se kaikki kuvitelmaa oli,
mitä mielemme rakensi,
se nyt minun tahtoni mukana suli.

Jälkeenpäin ja tässä ja nyt

Kun kaikki hajoaa ympäriltä,
jäljelle jää vapaus.

Meillä on sisällämme myös voima tuhota, ajatuksia, tapoja, mitä tahansa, mikä ei enää kuulu elämäämme ja arkeemme.

Muutosvoimat suorastaan vyöryvät elämässäni. Mikään ei jää huomioimatta kriittisen tarkasteluni alla. En tiedä tarkalleen, mitä tehdä mielestäni, mutta syvässä sisimmässäni tiedän tämän olevan valhetta, ja vain pakoyritys paikalta, ettei tarvitsisi katsoa omia sotkujaa kriiittisesti havainnoiden.

Ei se mitään miellyttävää ole - kaukana siitä. Niin helposti sitä vaan tekee niin kuin on aina tehnyt, eikä lähde muuttamaan suuntaa, vaikka tietäisi sen oikeaksi. Ihminen kun ei ainakaan yleensä tee mitään tietämättä, miksi niin tekee.

Tunteisiin voi silti luottaa. Kyseenalaistaminen on järkevämpää aloittaa niistä tuhoisistakin käyttäytymismalleista, kuin toimista, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää aidosti ja pyyteettömästi. Kai tunnusomaisinta noille toimille on, että saan enemmän kuin annan, eli vaikka tämä blogin kirjoittaminen on mielestäni loistava esimerkki. Eli voimavarat karttuvat sen sijaan, että hukkaisin niitä tarkoituksettomaan toimintaan välittömän mielihyvän tunteen takia.

Ehkä tosiaan on parempi tehdä asoita, joista ei aina osaa sanoa, miksi tahtoo niitä tehdä, kuten Perhosjahdin Maija T sanoi joskus aiemmin, ainakin osapuilleen. ;)

Vastuu on myös kysymys, joka on puhututtanut minua. Esimerkiksi sitoutumisen kanssa: missä määrin pitää ottaa huomioon toisen tunteet, kun on kuitenkin selvää, ettei kumpikaan tiedä, mitä tarkalleen haluaa. Onneksi löysin asiaan keinoksi avoimen kommunikaation. Nyt tuntuu tosi hyvältä, kun on saanut asioita selviksi.

Toinen asia on sitten tässä yhteiskunnassa eläminen. Olen aina ollut tunnollinen ihminen ja hoitanut asiat niin hyvin kuin olen kyennyt omien ongelmienikin kanssa painiessa. Viime vuosina tähän on tullut muutos.

Etsin ilmiselvästi omaa tapaani toimia ja olen varsin itsekkäästikin kuorinut kermat ja marengit kakusta, ja alkanut toteuttaa omia unelmiani.

Se on vaatinut veronsa. Olen siitä kaikesta vereslihalla, niin kuin tuossa yhessä runossani ilmaisin, se saa minut sokeaksi kaikelle muulle paitsi noille kipupisteilleni, joissa kuitenkin piilee elämäni ilo ja täyteys.

En enää pyri muuttamaan asioita, pyrin muuttamaan joka ikisen aspektin itsestäni, mikä ei tähän mennessä ole toiminut.

Heitän itseni roihuavaan, puhdistavaan tuleen ja katson jälkeenpäin mitä on säästynyt.

Olen niin kiitollinen kaikelle, mikä herätti minut tästä unesta, johon olin tuudittanut itseni. En nähnyt selkeästi. Näin vain sen, mitä halusin, mikä miellytti silmääni ja aikaisempaa luonnettani.

Nyt olen kakonut ja oksennellutkin melkein sitä kaikkea ulos ja todennut - mitään ei tosiaan taida jäädä jäljelle. Vain uhma ja sisäinen palo palavat minussa voimakkaampana kuin koskaan. En pyri minnekään, en ole mitään.

Kiitos aurinko, kuu, taivaat, tähdet, meret, minä olen.


Nyt on pakko lainata Aila Meriluotoa:

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä..
Jäi hymyily surullinen.

Sytytät minut liekkeihin.
Minä asetan sinut alttarille,
ja katson kuinka alat loistaa.

Ei muuta kuin iloa sinä tarjoat minulle,
kun se on se, mitä otan sinulta vastaan.
Kaikki muu - hämmennyksesi, edesottamuksesi,
ne ovat sinun, yksin sinun ja
sinä saat tehdä niistä sitä, mitä teet.

Ja me loistamme, yöttömään yöhön me loistamme,
saamme loistaa, koska olemme totuudelliset ja
rakkaat sellaisina kuin olemme.

Rakastan sinua, rakastan, ja sanon vain, etten tarvitse sinulta mitään.
Olen eheä ja kevyt ja silti - maassa ja turvassa.


Herätessä

Sinua on katseltu kauan rakastaen.
Olit meille kaunis sellaisena kuin olit ja nyt olet.
Sinussa ei mikään muutu ja silti kirkastut päivä päivältä
itsellesi.

Sinun rohkeutesi saa siivet ja sinä kukoistat.

Tule sellaiseksi kuin olet - sanon, ja hellästi puhallan sanat korvaasi.
Jokin sinussa värähtää, sinä heräät.
Sinä nouset ja heräät ja kuljet maailman ääriin
tuo voima mukanasi.

22.1.12

Olen vereslihalla.

Silti haaveilen onnesta.

Minä itken ja sukellan siihen onneen

Se ottaa vastaan ja minä tunnen sen turvan,

mikä sulkeutuu ympärilleni.

Tunnen turvan, ja uskallan.

22.1.12

Olemme yhtä.

Kaipaus on harhaa. Kaunista harhaa.

Minä kaipaan sinua, mutta vielä enemmän kaipaisin itseäni,

jos suostuisin alistumaan harhan valtaan.

Ei ole mitään niin voimakasta kuin rakkaus.

En ole katkera, ymmärrän, ettemme olleet vielä valmiita -

emme alkuunkaan.

Nyt minä sukellan, ja humahdan rakkauden suureen valtamereen.

2.1.12
Kuolema väijyy ja katsoo
jokaisella korkealla kalliolla
menen alaspäin tai ylöspäin.
Minä jatkan matkaa.
En epäröi
ja kuolema jää taa - hetkeksi.
Sytytä minut liekkeihin.
En tahtoisikaan jäähtyä
enää koskaan.
Putoan alas,
ja vaikka turvaköysikin pettää -
löydät minut jälleen ja
kiskot minut henkiin ja
minä en luovuta.
Anna minulle armo tänä iltana,
kun sitä kaipaan kaikista eniten,
koska niin paljon tänään sain
ja pelkään -
jo huominen sen vie.
Enkö opi mitään -
sekin mietityttää
ja turhuuteenko päiväin' käytän?
Olen kaunis sellaisena kuin olen,
mutta silti pelkään, enkä saata uskoa,
että olen täydellinen tällaisenaan.
Nukuta siis minut,
että jälleen herään huomassas
ja korkeimmassa ilossa
saamme taasen kohdata. 

2.1.12
Pelosta poissa
Eilinen murehduttaa.
Kuolema pelottaa.
Ei eilistä takaisin saa.
Muistot vain jää.
Ei niitä pois voi ottaa.
Tanssi siis, tanssi
ja elämääsi elä
niin hyvin kuin taidat.
Jätä kaikki se turha,
mikä tuntuu kuin murha
ois jossain väijymässä
ja luonteesi taakat
ne korjata saatat,
kun sydäntäs käytät
ja itsenäisyytesi näytät.

Runo

Parun rakkautemme perään.
Menetin sen.
Esiin astui toinen rakkaus, syvempi - ikuinen.
Minä kehitän sitä päivä päivältä laajemmaksi osaksi elämääni -
yhdessä toisten kanssa.
Mikä on toinen? Olemme toisia toisillemme.
Tai hän tai sinä tai me.
Mikä on ikuisuus - ei sitä voi sanoin kuvata.
Sen voi vain tuntea.

Ennen rakkautta ja sen jälkeen en tiennyt silti mitään. Vain luotin sokeasti.

Olen rakkaus. Olen minua ympäröivä energia ja sisälläni oleva energia. Olen rajaton.
Ihmettelin elämää - sen kokemuksia. En uskonut, kun sanottiin: se satuttaisi. Halusin lisää. Minä onneton vain halusin.
Nyt annan sen vähän, mitä minulla on annettavana. Annan nöyränä, häpeillenkin vaatimattomana ja epävarmana.
Ei, saatanko sanoa: tälläkin on väliä - minullakin on väliä - sillä mitä annan?
Sen hetken, kun niin koen, koen ja elän vahvasti. Muuten tuskin hengitän.
Oi, Jumala - anna minulle voimaa antaa kaikkeni. Anna viisautta nähdä itseni. Elämä - sellaisena kuin se on. Kiitos.