Rauha maassa. Huolehtikaa itsestänne. Levätkää. Kuunnelkaa itseänne. Maailman murheet saa jäädä. Huominen hoitaa ne. Sydän ohjaa totuuteen ja rauhaan ja rakkauteen. Kaikki yhtä. Kiitos. <3
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
lauantai 17. joulukuuta 2011
Sydämestä sydämeen.
Sydän on joka päivä sama ja sen viesti sama: olen turvassa. Silti sen johdatus ei ole. Se vie eri paikkoihin, tekemään uusia tai vanhoja asioita eri tavalla. Hyväksyvä asenne toisia kohtaan on sen tunnusmerkki toiminnassaan. Luottamus ja voima tulevat itsestään, kun sitä kuuntelee.
Kuka on oma itsensä? Ihminen, joka hyväksyy itsensä. Kuinka se tehdään? Menemällä läpi siitä, mikä on vaikeaa ja pelottavaa. Muuten ei voi tuntea itseään. Se ei ole jokaiselle sama asia, vaan voi ilmetä hyvin monilla tavoilla.
Emme ole pieniä - edes yksilöinä. Jokainen kykenee suuriin tekoihin, ellei se ole liian pelottavaa. Kaikista pieninkin voi muuttaa maailman kulun. Pienuuteen sisältyy ansa. Jos ei hyväksy pienuuttaan, on ongelmissa, jos pakenee pienuuteensa, on yhtä lailla ansassa.
Henkinen kehitys ei ole suora viiva. Kaikenlaisia polkuja on edessä sillä. Paljon epäilystä ja pelkoakin mahtuu tielle.
Voi pyytää apua, mutta silti suurin apu on ihmisessä itsessään: siinä, että opettelee hyväksymään itsensä, ja tekemänsä virheet. Muuten kehitys on vaikeaa.
"Pelon takia yksikään asia ei saa jäädä tekemättä" Vilja-Tuulia Huotarinen sanoo runossaan. Muistan tämän elävästi. Hänen runokokoelmansa nimiki on Sakset kädessä ei saa juosta.
Minua on suojeltu monelta lapsena. Ainakin niiltä arkipäivän asioilta, mitä voi pahimmillaan tapahtua.
Tämän vuoksi en saanut harrastaa ratsastusta, en kiipeillä puissa, enkä muistaakseni päässyt laskettelemaankaan.
On myös totta, että kun myöhemmin mietin välillä laskettelemaan menoa, mietin heti kaikkea, mitä siellä voisi sattua. Yhdeltä luokkakaverilta menikin ala-asteella jo jalka poikki laskettelemassa.
Myös liikunnallisuuteni oli aina erittäin kyseenalaista. Siksi rinteessäkin meno oli aika hupaisaa. Muistan kyllä nauttineeni ainakin yläasteella aerobicista valtavasti.
Ja yhdellä ratsastustunnilla kävin yläasteella, ja se on jäänyt iäksi mieleeni - tunne hevosen selässä ihmeen luottavaisena, jännitystä ja innostusta uhkuen. Tunsin itseni suorastaan voitonriemuiseksi, se meno oli niin hurjaa ja mahtavaa!
Tanssiminen on myös ollut salainen intohimoni aina. Ne kerrat, kun häissä tai muissa juhlissa tai lavatansseissa, missä olen käynyt vain kerran, joku on taitavasti pyörittänyt tai keinuttanut minua, ovat olleet mahtavia.
Olen myös harrastanut tanssia jonkun verran näyttämölaulukursseilla, joilla olin takavuosina mukana tai yhteisötanssina.
Nyt syksyllä aloitin vielä baletin, jonka ajattelin olevan unelmien täyttymys. Sitä se olikin. Mutta tottakai alku on aina hidasta opettelua, vaikka minulla oli modernin tanssin kautta joku perustietämys jalkasarjoista, mutta se oli kuitenkin sen verran eri juttu, kun klassinen baletti.
Olin myös niin lopen uupunut, etten jaksanut käydä siellä niin usein kuin olin toivonut. Ja kaikki hypyt ja piruetit olivat alkuvaiheessakin lähes ylivoimaisia fysiikalleni, paitsi ensimmäisellä tunnilla, kun olin vielä niin pääni sisällä ja innoittunut, en tiedä mist oli kyse, mutta oli todellakin aika, jolloin kehoni oli uskomattoman elastinen ja pystyin hillittömiin fyysisiin suorituksiin ilmeisesti pelkällä tahdon voimalla.
Haaveilen vielä baletista, mutta on kyse minusta itsestäni, viitsinkö mennä taas keväällä tunneille syksyn mitättömän osanottoni jälkeen. Mietin myös, onko siinä mitään järkeä ottaen huomioon, että haasteet kuitenkin lisääntyvät koko ajan.
Ehkä toteutan intohimoani jollain muulla tavalla.
En todellakaan tiedä tällä hetkellä mitään tulevaisuudestani. Menen täysin päivä kerrallaan. On ihana olo. En vaadi itseltäni mitään.
En odota valmista, mutta annan itseni levätä. Mietin myös vaihtoehtoja kuntoutuksen osalta. On vaikea asia nöyrtyä. Olen pyöritellyt tätä asiaa kuitenkin niin kauan, että on edessä ilman muuta elämän muutos.
Ainoa, mitä huolehdin, on jaksaminen. Tiedän selviäväni aina jotenkin, mutta kahden burnoutin ja sairaalahoidon jälkeen, on vaikeaa luottaa, että yhtäkkiä kaikki menisi toisin. Tiedän, että on minun asiani, mitä elämälläni teen, mutta väistämättä tulee halu pyytää anteeksi, etten jaksa ja, että pelottaa.
Olen yrittänyt löytää hokkus pokkus- temppua, jolla saisin elämäni ratkaistua. Nyt tajuan, ettei tässä olisi enää mitään järkeä, jos ilman omia ansioitani löytäisin sen.
Enkä edes tarvitse sellaista. Alan pikku hiljaa luottaa, että elämä kantaa, kiitos meditaation, rukoilun ja Facebookin henkisen ryhmän.
Tähän loppuun vielä: Palautan itseni luonnolliseen olotilaani. Alan elää omaa elämääni. Otan siitä vastuun ja nautin kaikesta, mitä se tielleni tuo, tai muutan sen, tai hyväksyn sen. Kiitos. <3
Kuka on oma itsensä? Ihminen, joka hyväksyy itsensä. Kuinka se tehdään? Menemällä läpi siitä, mikä on vaikeaa ja pelottavaa. Muuten ei voi tuntea itseään. Se ei ole jokaiselle sama asia, vaan voi ilmetä hyvin monilla tavoilla.
Emme ole pieniä - edes yksilöinä. Jokainen kykenee suuriin tekoihin, ellei se ole liian pelottavaa. Kaikista pieninkin voi muuttaa maailman kulun. Pienuuteen sisältyy ansa. Jos ei hyväksy pienuuttaan, on ongelmissa, jos pakenee pienuuteensa, on yhtä lailla ansassa.
Henkinen kehitys ei ole suora viiva. Kaikenlaisia polkuja on edessä sillä. Paljon epäilystä ja pelkoakin mahtuu tielle.
Voi pyytää apua, mutta silti suurin apu on ihmisessä itsessään: siinä, että opettelee hyväksymään itsensä, ja tekemänsä virheet. Muuten kehitys on vaikeaa.
"Pelon takia yksikään asia ei saa jäädä tekemättä" Vilja-Tuulia Huotarinen sanoo runossaan. Muistan tämän elävästi. Hänen runokokoelmansa nimiki on Sakset kädessä ei saa juosta.
Minua on suojeltu monelta lapsena. Ainakin niiltä arkipäivän asioilta, mitä voi pahimmillaan tapahtua.
Tämän vuoksi en saanut harrastaa ratsastusta, en kiipeillä puissa, enkä muistaakseni päässyt laskettelemaankaan.
On myös totta, että kun myöhemmin mietin välillä laskettelemaan menoa, mietin heti kaikkea, mitä siellä voisi sattua. Yhdeltä luokkakaverilta menikin ala-asteella jo jalka poikki laskettelemassa.
Myös liikunnallisuuteni oli aina erittäin kyseenalaista. Siksi rinteessäkin meno oli aika hupaisaa. Muistan kyllä nauttineeni ainakin yläasteella aerobicista valtavasti.
Ja yhdellä ratsastustunnilla kävin yläasteella, ja se on jäänyt iäksi mieleeni - tunne hevosen selässä ihmeen luottavaisena, jännitystä ja innostusta uhkuen. Tunsin itseni suorastaan voitonriemuiseksi, se meno oli niin hurjaa ja mahtavaa!
Tanssiminen on myös ollut salainen intohimoni aina. Ne kerrat, kun häissä tai muissa juhlissa tai lavatansseissa, missä olen käynyt vain kerran, joku on taitavasti pyörittänyt tai keinuttanut minua, ovat olleet mahtavia.
Olen myös harrastanut tanssia jonkun verran näyttämölaulukursseilla, joilla olin takavuosina mukana tai yhteisötanssina.
Nyt syksyllä aloitin vielä baletin, jonka ajattelin olevan unelmien täyttymys. Sitä se olikin. Mutta tottakai alku on aina hidasta opettelua, vaikka minulla oli modernin tanssin kautta joku perustietämys jalkasarjoista, mutta se oli kuitenkin sen verran eri juttu, kun klassinen baletti.
Olin myös niin lopen uupunut, etten jaksanut käydä siellä niin usein kuin olin toivonut. Ja kaikki hypyt ja piruetit olivat alkuvaiheessakin lähes ylivoimaisia fysiikalleni, paitsi ensimmäisellä tunnilla, kun olin vielä niin pääni sisällä ja innoittunut, en tiedä mist oli kyse, mutta oli todellakin aika, jolloin kehoni oli uskomattoman elastinen ja pystyin hillittömiin fyysisiin suorituksiin ilmeisesti pelkällä tahdon voimalla.
Haaveilen vielä baletista, mutta on kyse minusta itsestäni, viitsinkö mennä taas keväällä tunneille syksyn mitättömän osanottoni jälkeen. Mietin myös, onko siinä mitään järkeä ottaen huomioon, että haasteet kuitenkin lisääntyvät koko ajan.
Ehkä toteutan intohimoani jollain muulla tavalla.
En todellakaan tiedä tällä hetkellä mitään tulevaisuudestani. Menen täysin päivä kerrallaan. On ihana olo. En vaadi itseltäni mitään.
En odota valmista, mutta annan itseni levätä. Mietin myös vaihtoehtoja kuntoutuksen osalta. On vaikea asia nöyrtyä. Olen pyöritellyt tätä asiaa kuitenkin niin kauan, että on edessä ilman muuta elämän muutos.
Ainoa, mitä huolehdin, on jaksaminen. Tiedän selviäväni aina jotenkin, mutta kahden burnoutin ja sairaalahoidon jälkeen, on vaikeaa luottaa, että yhtäkkiä kaikki menisi toisin. Tiedän, että on minun asiani, mitä elämälläni teen, mutta väistämättä tulee halu pyytää anteeksi, etten jaksa ja, että pelottaa.
Olen yrittänyt löytää hokkus pokkus- temppua, jolla saisin elämäni ratkaistua. Nyt tajuan, ettei tässä olisi enää mitään järkeä, jos ilman omia ansioitani löytäisin sen.
Enkä edes tarvitse sellaista. Alan pikku hiljaa luottaa, että elämä kantaa, kiitos meditaation, rukoilun ja Facebookin henkisen ryhmän.
Tähän loppuun vielä: Palautan itseni luonnolliseen olotilaani. Alan elää omaa elämääni. Otan siitä vastuun ja nautin kaikesta, mitä se tielleni tuo, tai muutan sen, tai hyväksyn sen. Kiitos. <3
perjantai 16. joulukuuta 2011
Ovi auki
Miten avautua maailmalle? Tajusin, että olen elänyt menneisyydessä. Kuvitellut, että kaikki menee niin kuin ennenkin, nähnyt itseni sen vanhan uhrin roolin läpi suodattuneena.
Se ei ole kuitenkaan enää pakollista. Olen avannut oven. Sen takana on uusi maailma. Voin tutustua uusiin ihmisiin. Voin puhua vapaasti. Voin luottaa.
Sain tänään energiahoidon ja taas huomasin, että kurkustani vapautui jotain. On se kumma, että niin käy edelleen. Ehkä ne hyvät sanat on jääny sanomatta - itselle ja muillekin vähän ainaki lähiaikoina. Oon ollu jotenki pelokas, ja käyttäytyny sen mukaisesti. En ole ikinä tunnistanut itsessäni sitä puolta niin hyvin kuin viime aikoina.
Luojan kiitos, se vaihe alkaa olla helpottamassa. Olen edelleen hämmentynyt, mutta hyvällä tavalla.
Otin etäisyyttä myös luonnollisella tavalla psykologiini. En jaksanut mennä varatulle ajalle ja seuraava aika onkin vasta ensi vuoden puolella.
Se teki hyvää. Sain irtioton ja annoin mennä Tuntui hyvältä ottaa vastuu itsestä. En enää selitellyt, vaan toimin niin kuin parhaaksi katsoin. Olin oppinut pelkäämään, että toimin väärin. Enkä saanut sitä tunnetta ulos terapiassakaan.
Se hoito eheytti minua selvästi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta on tunne, että jotain ihanaa.
Tähän haluan vielä jakaa tällaisen ihanan Cora Flora-neitosen videon. On vaan niin ihanat energiat.
<3
Se ei ole kuitenkaan enää pakollista. Olen avannut oven. Sen takana on uusi maailma. Voin tutustua uusiin ihmisiin. Voin puhua vapaasti. Voin luottaa.
Sain tänään energiahoidon ja taas huomasin, että kurkustani vapautui jotain. On se kumma, että niin käy edelleen. Ehkä ne hyvät sanat on jääny sanomatta - itselle ja muillekin vähän ainaki lähiaikoina. Oon ollu jotenki pelokas, ja käyttäytyny sen mukaisesti. En ole ikinä tunnistanut itsessäni sitä puolta niin hyvin kuin viime aikoina.
Luojan kiitos, se vaihe alkaa olla helpottamassa. Olen edelleen hämmentynyt, mutta hyvällä tavalla.
Otin etäisyyttä myös luonnollisella tavalla psykologiini. En jaksanut mennä varatulle ajalle ja seuraava aika onkin vasta ensi vuoden puolella.
Se teki hyvää. Sain irtioton ja annoin mennä Tuntui hyvältä ottaa vastuu itsestä. En enää selitellyt, vaan toimin niin kuin parhaaksi katsoin. Olin oppinut pelkäämään, että toimin väärin. Enkä saanut sitä tunnetta ulos terapiassakaan.
Se hoito eheytti minua selvästi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta on tunne, että jotain ihanaa.
Tähän haluan vielä jakaa tällaisen ihanan Cora Flora-neitosen videon. On vaan niin ihanat energiat.
<3
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Kärsimyksen loppu
Löydän uusia tapoja, joilla kohdata kärsimykseni, ja siinä vaiheessa se ei enää ole kärsimystä ja uudet ratkaisut ilmaantuvat. Se, mikä ennen tuotti ahdistusta, onkin vain käyttäytymiskaava tai reagointitapa, jonka voi muuttaa. <3
Tämä ei tarkoita empatian puuttumista, vaan vastuuta omista tekemisistä ja asenteista. Se on mahdollisuus, ei taakka.
Halusin jakaa, kun tällaista oivalsin, kun meinasin taas reagoida, kuten aina aiemminkin. Katsoin televisiota myöhään illalla, ja koska olin väsynyt, ahdistuin, kun ohjelma loppui. Tiesin, että oli aika mennä nukkumaan. Mietin seuraavaa päivää jo ahdistuksella, kun tajusin, etten voi tietää, mitä se tuo tullessaan, ja voin valita toisin jo nyt.
Lääkkeiden lopettamisen myötä olen reagoinut ahdistuksella moniin tilanteisiin, mitkä ennenkin ahdistivat, mutta nyt vielä tietty voimakkaammin. Mielihalut hyökkäsivät päälle kovaa kaiken kehon kieltämisen jälkeen, ja lopulta tajusin, ettei näin voi enää jatkua.
Sisäistä lasta olen hemmotellut päivät pääksytysten, ettei vain sattuisi ja tarvitsisi muuttaa mitään. Lähes ilman tukea olen kamppaillut ongelmieni kanssa ja koettanut epätoivoisesti löytää vastauksia ja ratkaisua niihin.
Nyt löydän itsestäni vähän jo aikuistakin, joka pitää huolta lapsesta, ja ymmärtää tämän kärsimystä, mutta ei anna periksi, vaan välillä vaatiikin jo vähän ja kannustaa myös tekemään pieniä valintoja.
Voi kuulostaa oudolta. En häpeä tätä. Tämä on minun elämääni, minun valintani. Olen miettinyt tätä joka kantilta, enkä toistaiseksi ole keksinyt parempaa.
Nyt ymmärrän itseäni jo niin paljon paremmin ja koen, että minulla on enemmän annettavaa, kun se on ainakin aitoa nyt, mitä annan sydämestäni.
Olen kenties kova pala purtavaksi, mutta herkkyyteen osuttaessa se sattuu ja kipeää. Alan kuitenkin hyväksyä sen. Tuskin on paluuta mihinkään, paitsi tasapainoon, joka on oikeuteni.
Olen ollut aiemmin aivan liian ankara itselleni ja paljon on jäänyt sanomatta sen takia sellaista, mikä olisi pitänyt sanoa, että olisin tuntenut turvalliseksi ilmaista itseäni.
Nyt koen velvollisuudekseni sanoa, jos ärsyynnyn todella. Ei ole mieltä toisten miellyttämisessä, jos ei miellytä edes itseään.
Pienin askelin etenen ja eheydyn päivä kerrallaan, on nyt mottoni.
Tänään oli mielettömiä jakamisen ja oivalluksen hetkiä. Ihanaa, kun huomaa, että on jotain annettavaa. Ei ole tosiaan kyse saamisesta tässä elämässä. Paitsi ehkä siitä, että saa levätäkin joskus. Mut ei tartte paljon lepoa, jos on innoissaan elämästä - mikä onkin todellinen olotilamme - ainakin useimmiten - uskon niin.
Eipä tässä sen kummempia analysointeja enää tarvita. Ihanaa, että olet mukana matkallani. <3 Kiitos.
Tämä ei tarkoita empatian puuttumista, vaan vastuuta omista tekemisistä ja asenteista. Se on mahdollisuus, ei taakka.
Halusin jakaa, kun tällaista oivalsin, kun meinasin taas reagoida, kuten aina aiemminkin. Katsoin televisiota myöhään illalla, ja koska olin väsynyt, ahdistuin, kun ohjelma loppui. Tiesin, että oli aika mennä nukkumaan. Mietin seuraavaa päivää jo ahdistuksella, kun tajusin, etten voi tietää, mitä se tuo tullessaan, ja voin valita toisin jo nyt.
Lääkkeiden lopettamisen myötä olen reagoinut ahdistuksella moniin tilanteisiin, mitkä ennenkin ahdistivat, mutta nyt vielä tietty voimakkaammin. Mielihalut hyökkäsivät päälle kovaa kaiken kehon kieltämisen jälkeen, ja lopulta tajusin, ettei näin voi enää jatkua.
Sisäistä lasta olen hemmotellut päivät pääksytysten, ettei vain sattuisi ja tarvitsisi muuttaa mitään. Lähes ilman tukea olen kamppaillut ongelmieni kanssa ja koettanut epätoivoisesti löytää vastauksia ja ratkaisua niihin.
Nyt löydän itsestäni vähän jo aikuistakin, joka pitää huolta lapsesta, ja ymmärtää tämän kärsimystä, mutta ei anna periksi, vaan välillä vaatiikin jo vähän ja kannustaa myös tekemään pieniä valintoja.
Voi kuulostaa oudolta. En häpeä tätä. Tämä on minun elämääni, minun valintani. Olen miettinyt tätä joka kantilta, enkä toistaiseksi ole keksinyt parempaa.
Nyt ymmärrän itseäni jo niin paljon paremmin ja koen, että minulla on enemmän annettavaa, kun se on ainakin aitoa nyt, mitä annan sydämestäni.
Olen kenties kova pala purtavaksi, mutta herkkyyteen osuttaessa se sattuu ja kipeää. Alan kuitenkin hyväksyä sen. Tuskin on paluuta mihinkään, paitsi tasapainoon, joka on oikeuteni.
Olen ollut aiemmin aivan liian ankara itselleni ja paljon on jäänyt sanomatta sen takia sellaista, mikä olisi pitänyt sanoa, että olisin tuntenut turvalliseksi ilmaista itseäni.
Nyt koen velvollisuudekseni sanoa, jos ärsyynnyn todella. Ei ole mieltä toisten miellyttämisessä, jos ei miellytä edes itseään.
Pienin askelin etenen ja eheydyn päivä kerrallaan, on nyt mottoni.
Tänään oli mielettömiä jakamisen ja oivalluksen hetkiä. Ihanaa, kun huomaa, että on jotain annettavaa. Ei ole tosiaan kyse saamisesta tässä elämässä. Paitsi ehkä siitä, että saa levätäkin joskus. Mut ei tartte paljon lepoa, jos on innoissaan elämästä - mikä onkin todellinen olotilamme - ainakin useimmiten - uskon niin.
Eipä tässä sen kummempia analysointeja enää tarvita. Ihanaa, että olet mukana matkallani. <3 Kiitos.
maanantai 12. joulukuuta 2011
Vastaus mielessäni olevaan kysymykseen
Tässä ympärilläni on juuri ne ihmiset, joita tarvitsen, juuri ne asiat, joita olen vetänyt puoleeni. En tahdo tuomita ketään, koska en halua sellaista taakkaa itselleni. Palaan vain alkulähteen huomaan ja jätän huomisen huolet ja eilisen murheet hänen huostaansa. Teen sen, mitä voin, ja tiedän saavani sen, mitä tarvitsen kasvaakseni. <3
Tämmöstä täällä
En ole menneisyyteni, en ole itkuni, särkyni,
en ole ihminen peilissä.
Nyt on menossa prosessi, missä aion luopua itsestäni: siitä, minä olen itseäni pitänyt. Huomaa, että suhtautumiseni muitakin kohtaan paranee, enkä enää pelkää niin paljon.
Ei ole tarvetta hautautua, kun ei ole mitään peiteltävää. Kaikki saa olla sulassa sovussa. Mussa itessäni ja kaikkialla.
Haluan huomauttaa, että mukavuusalueeni on tällä hetkellä erittäin pieni, mutta olen laajentanut sitä silti vähän viime aikoina, oikeastaan hurjastikin.
Uudet tuulet puhaltaa ja Luojakorteissa sanottiinkin, että oletko valmis. Mä voin vastata vain, että olen, vaikken tiedäkään, mihin siten sitoudun. ;)
Ilon ihanat lähteet pulppuilevat elämässäni nyt. Oon valmis mihin vaan - ku hyväksyn epäonnistumisetkin ja sen, etten yhtäkkiä pystykään, tai jaksa. :)
en ole ihminen peilissä.
Nyt on menossa prosessi, missä aion luopua itsestäni: siitä, minä olen itseäni pitänyt. Huomaa, että suhtautumiseni muitakin kohtaan paranee, enkä enää pelkää niin paljon.
Ei ole tarvetta hautautua, kun ei ole mitään peiteltävää. Kaikki saa olla sulassa sovussa. Mussa itessäni ja kaikkialla.
Haluan huomauttaa, että mukavuusalueeni on tällä hetkellä erittäin pieni, mutta olen laajentanut sitä silti vähän viime aikoina, oikeastaan hurjastikin.
Uudet tuulet puhaltaa ja Luojakorteissa sanottiinkin, että oletko valmis. Mä voin vastata vain, että olen, vaikken tiedäkään, mihin siten sitoudun. ;)
Ilon ihanat lähteet pulppuilevat elämässäni nyt. Oon valmis mihin vaan - ku hyväksyn epäonnistumisetkin ja sen, etten yhtäkkiä pystykään, tai jaksa. :)
Kivun kautta iloon
Pudotit minut puusta,
katkaisin kylkiluuni,
katkaisin yhteyden itseeni, pyhimpääni luulin.
Pieniksi murusiksi hajosin lyönneistäsi.
Sisimmästäni nousi huuto:
vihreys maailma pelastaa -
olla kuin tabula rasa -
valmiina vastaanottamaan.
katkaisin kylkiluuni,
katkaisin yhteyden itseeni, pyhimpääni luulin.
Pieniksi murusiksi hajosin lyönneistäsi.
Sisimmästäni nousi huuto:
vihreys maailma pelastaa -
olla kuin tabula rasa -
valmiina vastaanottamaan.
tiistai 6. joulukuuta 2011
Pohdintoja.
6.12.11 Ennen oli kaikki niin selvää: kävin koulua, söin lääkkeet kiltisti, peseydyin, kävin pihalla, kävin kaupassa, kävin discossa, näin kavereita.
Nyt minulla ei ole mitään. En löydä muuta kuin ahdistusta monestikaan vanhasta. Ja uusi edessä - tahdonko olla vapaa? Onko Niko oikeassa - pähkäilen vain turhaan, enkä saavuta sillä mitään?
Oliko ennen kaikki paremmin? Olinko onnellisempi? Parannanko itseäni koko ajan - tulenko ehjemmäksi? Rupeanko eheytymään koko ajan enemmän ja enemmän. Puhunko vapaasti? Luonko enemmän?
Enkö ole koko ajan toivonut tällaista tilannetta, missä olisin vapaa velvoitteista, mikään ei kosketa muu kuin, mitä valitsen. Luon itse elämäni. Syön, mitä haluan. Olen, mitä tahdon.
Mikä on vaihtoehto? Huominen on kaunis. Voin päättää niin. Itsenäisyyspäivä. Kauniit energiat ilmassa.
Positiivisuus on lepoa itsessä. Ei ole muutettavaa. Voin vain olla. Menen vaikka luistelemaan, jos huvittaa. Määrittelen itse, mikä on minulle hyväksi. <3
Ystäväni sanoi tänään, että pohdin liikaa välillä. No, pohdin. Ei ole mikään uutinen. Puolin ja toisin olemme molemmat pohtineet. Nyt käännän uuden lehden ja pohdin niiden kanssa, jotka oikeasti haluavat tehdä myös niin. Tai nautin talvisesta päivästä. <3
Nyt minulla ei ole mitään. En löydä muuta kuin ahdistusta monestikaan vanhasta. Ja uusi edessä - tahdonko olla vapaa? Onko Niko oikeassa - pähkäilen vain turhaan, enkä saavuta sillä mitään?
Oliko ennen kaikki paremmin? Olinko onnellisempi? Parannanko itseäni koko ajan - tulenko ehjemmäksi? Rupeanko eheytymään koko ajan enemmän ja enemmän. Puhunko vapaasti? Luonko enemmän?
Enkö ole koko ajan toivonut tällaista tilannetta, missä olisin vapaa velvoitteista, mikään ei kosketa muu kuin, mitä valitsen. Luon itse elämäni. Syön, mitä haluan. Olen, mitä tahdon.
Mikä on vaihtoehto? Huominen on kaunis. Voin päättää niin. Itsenäisyyspäivä. Kauniit energiat ilmassa.
Positiivisuus on lepoa itsessä. Ei ole muutettavaa. Voin vain olla. Menen vaikka luistelemaan, jos huvittaa. Määrittelen itse, mikä on minulle hyväksi. <3
Ystäväni sanoi tänään, että pohdin liikaa välillä. No, pohdin. Ei ole mikään uutinen. Puolin ja toisin olemme molemmat pohtineet. Nyt käännän uuden lehden ja pohdin niiden kanssa, jotka oikeasti haluavat tehdä myös niin. Tai nautin talvisesta päivästä. <3
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Totuus on
Valo ja pimeys - molemmat yhtä tärkeitä. Mitä on valo? Valo on polariteetti, pimeys toinen puoli. En pelkää kumpaakaan. Olen ihmisenkeli. Ei ole muuta. Me kaikki olemme valon lapsia - rakkaudesta syntyneitä. <3
Määritä suhteesi pimeyteen, mitä se sinulle merkitsee. En usko, että täällä voi todella elää ennen kuin on kohdannut oman pimeytensä, myös ulkopuolella heijastuneena. Olemme kaikki yhtä, joten näet sen, mitä näet itsessäsi - joka tapauksessa.
Kun tämän olet tehnyt, et ymmärrä mitään, koska mitään ymmärrettävää ei ole. Voit leikkiä maan päällä vapaana ja onnellisena, ja se on se ainut asia, mikä pitää ymmärtää - olet vapaa.
Siis - ei ole mitään ymmärrettävää, mutta kuitenkin voit olla onnellinen. Se ei vaadi mitään - ei olosuhteita, ei asemaa, ei suhteita. Se on. Se on sinussa - sisälläsi olotilana.
Voin kirjoittaa, mitä teen, mutta kas, se tuntuu niin merkityksettömältä juuri nyt. Teen omia juttujani, sinä omiasi. Se, mikä arvo niillä on, on kiinni meistä itsestämme, meistä tekijöistä, luojista. Ei ole muita arvoja, me haluamme kasvaa, kehittyä - välillä pelkäämme sitä, välillä työnnämme itseämme väkisin eteenpäin, hampaat irvessä. Toisinaan olemme sairaita, mutta pyhyydessä, koskemattomuudessa, ikuisesti terveitä ja onnellisia.
On lukuisia syitä, miksi en voisi olla onnellinen, oikea ranteeni on kipeä, kun taivutan sitä, tai oli nyt en sitä huomaa, :) minulla on lukuisia hoitamattomia asioita, joiden annoin pilata konkreettisesti monta hyvää hetkeä, en tiedä mitään mistään elämässäni. Olen kai jonkun mielestä tuuliajolla. Mutta olen ajassa, paikassa, sisältä ehjänä, kokonaisena. Ulkoisesti tyynenä myös, iloisena, myönteisenä. Välillä yskäisen kunnolla, kun tukkosuus poistuu, välillä nauran kunnolla.
Olen koneella, syön jotain, nukun. Kenties huomenna käyn ulkona, ehkä tanssin. Silti - kaikki sitä samaa hienoa matkaa täällä, jonka arvo on täysin kiinni minusta itsestäni, minulle siis. Olen joka tapauksessa arvokas, mutta se pitää kokea, jos mielii olla onnellinen.
Provosoivasti kirjoitin: Totuus on, otsikoksi tälle kirjoitukselle. Ihan sama, mitä sinä ajattelet, ei sillä etten haluaisi kuulla, mitä ajattelet, vaan että en ota mahdollista arvosteluasi kovin vakavasti, paitsi että lukijani oletettavasti ymmärtänevät, mutta silti, ah, olen sanojeni vanki. Minulle tämä on totuus. Rakastan sinua.
Heli
Määritä suhteesi pimeyteen, mitä se sinulle merkitsee. En usko, että täällä voi todella elää ennen kuin on kohdannut oman pimeytensä, myös ulkopuolella heijastuneena. Olemme kaikki yhtä, joten näet sen, mitä näet itsessäsi - joka tapauksessa.
Kun tämän olet tehnyt, et ymmärrä mitään, koska mitään ymmärrettävää ei ole. Voit leikkiä maan päällä vapaana ja onnellisena, ja se on se ainut asia, mikä pitää ymmärtää - olet vapaa.
Siis - ei ole mitään ymmärrettävää, mutta kuitenkin voit olla onnellinen. Se ei vaadi mitään - ei olosuhteita, ei asemaa, ei suhteita. Se on. Se on sinussa - sisälläsi olotilana.
Voin kirjoittaa, mitä teen, mutta kas, se tuntuu niin merkityksettömältä juuri nyt. Teen omia juttujani, sinä omiasi. Se, mikä arvo niillä on, on kiinni meistä itsestämme, meistä tekijöistä, luojista. Ei ole muita arvoja, me haluamme kasvaa, kehittyä - välillä pelkäämme sitä, välillä työnnämme itseämme väkisin eteenpäin, hampaat irvessä. Toisinaan olemme sairaita, mutta pyhyydessä, koskemattomuudessa, ikuisesti terveitä ja onnellisia.
On lukuisia syitä, miksi en voisi olla onnellinen, oikea ranteeni on kipeä, kun taivutan sitä, tai oli nyt en sitä huomaa, :) minulla on lukuisia hoitamattomia asioita, joiden annoin pilata konkreettisesti monta hyvää hetkeä, en tiedä mitään mistään elämässäni. Olen kai jonkun mielestä tuuliajolla. Mutta olen ajassa, paikassa, sisältä ehjänä, kokonaisena. Ulkoisesti tyynenä myös, iloisena, myönteisenä. Välillä yskäisen kunnolla, kun tukkosuus poistuu, välillä nauran kunnolla.
Olen koneella, syön jotain, nukun. Kenties huomenna käyn ulkona, ehkä tanssin. Silti - kaikki sitä samaa hienoa matkaa täällä, jonka arvo on täysin kiinni minusta itsestäni, minulle siis. Olen joka tapauksessa arvokas, mutta se pitää kokea, jos mielii olla onnellinen.
Provosoivasti kirjoitin: Totuus on, otsikoksi tälle kirjoitukselle. Ihan sama, mitä sinä ajattelet, ei sillä etten haluaisi kuulla, mitä ajattelet, vaan että en ota mahdollista arvosteluasi kovin vakavasti, paitsi että lukijani oletettavasti ymmärtänevät, mutta silti, ah, olen sanojeni vanki. Minulle tämä on totuus. Rakastan sinua.
Heli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)