lauantai 24. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Voimat ovat ehtyneet. Annan niiden uusiutua rauhassa ja luotan uuteen päivään.
Yhteys jonka kadotin on minussa itsessäni. En pakota sitä, annan sen syntyä uudelleen niin kuin kaikki käy elämässä: luonnollisesti.
Tahdon sanoa tämän niille, jotka laillani tuntevat itsensä yksinäiseksi. <3
Et kenties ymmärrä, miten saat tilanteen korjattua. Tunnet itsesi eksyneeksi ja suorastaan pelkäät, ettet saa tilannetta mitenkään paremmaksi.
En voi sanoa, miten pääset eteenpäin. En voi sanoa, ettet ole jo tehnyt tarpeeksi.
En voi sanoa, että olen tukenasi.
Voin sanoa vain, että ykseydessä olen kanssasi. Ja, että joka päivä, kun rohkaistun, kohtaan veljiäsi ja sisariasi, ja teen tunnetuksi sitä, mitä tahdon.
Rohkaisen sinua tielläsi. <3
Yhteys jonka kadotin on minussa itsessäni. En pakota sitä, annan sen syntyä uudelleen niin kuin kaikki käy elämässä: luonnollisesti.
Tahdon sanoa tämän niille, jotka laillani tuntevat itsensä yksinäiseksi. <3
Et kenties ymmärrä, miten saat tilanteen korjattua. Tunnet itsesi eksyneeksi ja suorastaan pelkäät, ettet saa tilannetta mitenkään paremmaksi.
En voi sanoa, miten pääset eteenpäin. En voi sanoa, ettet ole jo tehnyt tarpeeksi.
En voi sanoa, että olen tukenasi.
Voin sanoa vain, että ykseydessä olen kanssasi. Ja, että joka päivä, kun rohkaistun, kohtaan veljiäsi ja sisariasi, ja teen tunnetuksi sitä, mitä tahdon.
Rohkaisen sinua tielläsi. <3
maanantai 19. syyskuuta 2011
Viattomuuden menetys, onko sitä?
Olenko niin vihreä, etten näe valheiden läpi?
Tahdonko sitä, mitä tahdon, millä hinnalla hyvänsä?
Kuka kysyy ja mitä ? - Täysin alitajuntaisia kysymyksiä. :)
Tänään koin niin valtavaa onnistumista ja yllätyin myös täydellisesti ja myös pelästyin, mutten järkyttynyt.
Olin omassa keskuksessani ja olen ylpeä siitä.
Mitä tahansa tapahtuu, meidän ei tarvitse luopua omasta rauhastamme. Se on aina läsnä. Hallelujaa.
Ihmisyys on puhuttanut minua viime aikoina. En ole ollut asian kanssa kovinkaan sinut koskaan. Nyt alan päästä jyvälle. :)
Tunteeni ovat virranneet, ja alan tosiaan ymmärtää, että niissä ei ole mitään pahaa. :)
Alan ymmärtää ihmisyyttä ja ennen kaikkea itseäni sen vuoksi enemmän.
Elämästä tulee selvästi onnelisempaa sen myötä. :)
Rakkaus tekee haavoittuvaksi, muttei kovuus ole ennenkään ketään todella auttanut. :)
Miten toista autetaan? On helppoa sanoa, että auttaa antamalla sen, mitä tämä pyytää.
Onko tämä todellista auttamista? Mielestäni ei ole. Ei aina.
Tänään autoin ihmistä ensin aivan liikaa, siis en auttanut ollenkaan, en edes itseäni. En tajunnut sitä vasta, kun
tilanne oli jo niin paha, että mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Ei ole ensimmäinen kerta, että jotain tuollaista on
minulle tapahtunut, valitettavasti. Ymmärsin, että tähän liittyy jokin opetus. En ymmärtänyt tilannetta ensin
lainkaan. Toimin niin kuin ennenkin - miten olin tottunut.
Ratkaisu tuli,kun en enää järkeillyt, vaan toimin niin kuin hyvältä tuntui, ja mihin kaikki signaalit viittasivat. Olin
jämäkkä, enkä enää niin sanotusti auttanut, vaan puolustin omia rajojani ja oikeuksiani ja tein selväksi, mitä
suvaitsen, mitä en.
Nyt on helppo huokaista. Tuntuu, että selviän tämän jälkeen mistä tahansa. Olen mennyt läpi pahimpia
pelkojani ja tällä kertaa voitin. En ketään toista, vaan itseni. :)
Mitä on rakkaus. Se ei ole nöyristelyä. Se on rehellisyyttä. Mutta se ei ole tyhmyyttä. Se on tarkoituksen
mukaisuutta, viisautta. Niin ajattelen.
Kirsi Ranto kirjoitti Deepthi-blogissaan, että Amman neuvo on olla yhtä aikaa pehmeä kuin kukka ja kova
kuin timantti. Tämä neuvo jäi mieleeni, ja pohdin sitä mielessäni paljon.
Uskon sen pitävän paikkansa ja pidän sitä kullanarvoisena neuvona kaikille. <3
Olen ollut niin äärettömän sinisilmäinen ja lepsukin. Olen kuvitellut, että kaikki tahtovat hyvää ja ovat
vilpittömiä. Vasta nyt ymmärrän, että niin ei asia ole.
En kehota ketään olemaan ylivarovainen, enkä muutenkaan neuvo ketään. On itse huomattava, mutta kaikkea
ei tarvitse kokea. Mutta ehkä minun on pitänyt käydä nämä näin läpi. Helpommallakin olisi voinut selvitä,
vaikka nämä olenkin itse valinnut elämääni. ( Tiedostin vieläpä tänään pyytäneeni, että koen jotain tällaista.
Aivan muuta asiaa, mutta tuo konfliktitilanne tuli ikään kuin kaupan päällisinä) Ja nyt haluan helppoutta,
yksinkertaisuutta.
Hallelujaa.
Nyt olen rauhoittunut sen verran, että voin käydä nukkumaan. Kaunista yötä, jos valvot, ja nuku hyvin.
Heli
Tahdonko sitä, mitä tahdon, millä hinnalla hyvänsä?
Kuka kysyy ja mitä ? - Täysin alitajuntaisia kysymyksiä. :)
Tänään koin niin valtavaa onnistumista ja yllätyin myös täydellisesti ja myös pelästyin, mutten järkyttynyt.
Olin omassa keskuksessani ja olen ylpeä siitä.
Mitä tahansa tapahtuu, meidän ei tarvitse luopua omasta rauhastamme. Se on aina läsnä. Hallelujaa.
Ihmisyys on puhuttanut minua viime aikoina. En ole ollut asian kanssa kovinkaan sinut koskaan. Nyt alan päästä jyvälle. :)
Tunteeni ovat virranneet, ja alan tosiaan ymmärtää, että niissä ei ole mitään pahaa. :)
Alan ymmärtää ihmisyyttä ja ennen kaikkea itseäni sen vuoksi enemmän.
Elämästä tulee selvästi onnelisempaa sen myötä. :)
Rakkaus tekee haavoittuvaksi, muttei kovuus ole ennenkään ketään todella auttanut. :)
Miten toista autetaan? On helppoa sanoa, että auttaa antamalla sen, mitä tämä pyytää.
Onko tämä todellista auttamista? Mielestäni ei ole. Ei aina.
Tänään autoin ihmistä ensin aivan liikaa, siis en auttanut ollenkaan, en edes itseäni. En tajunnut sitä vasta, kun
tilanne oli jo niin paha, että mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Ei ole ensimmäinen kerta, että jotain tuollaista on
minulle tapahtunut, valitettavasti. Ymmärsin, että tähän liittyy jokin opetus. En ymmärtänyt tilannetta ensin
lainkaan. Toimin niin kuin ennenkin - miten olin tottunut.
Ratkaisu tuli,kun en enää järkeillyt, vaan toimin niin kuin hyvältä tuntui, ja mihin kaikki signaalit viittasivat. Olin
jämäkkä, enkä enää niin sanotusti auttanut, vaan puolustin omia rajojani ja oikeuksiani ja tein selväksi, mitä
suvaitsen, mitä en.
Nyt on helppo huokaista. Tuntuu, että selviän tämän jälkeen mistä tahansa. Olen mennyt läpi pahimpia
pelkojani ja tällä kertaa voitin. En ketään toista, vaan itseni. :)
Mitä on rakkaus. Se ei ole nöyristelyä. Se on rehellisyyttä. Mutta se ei ole tyhmyyttä. Se on tarkoituksen
mukaisuutta, viisautta. Niin ajattelen.
Kirsi Ranto kirjoitti Deepthi-blogissaan, että Amman neuvo on olla yhtä aikaa pehmeä kuin kukka ja kova
kuin timantti. Tämä neuvo jäi mieleeni, ja pohdin sitä mielessäni paljon.
Uskon sen pitävän paikkansa ja pidän sitä kullanarvoisena neuvona kaikille. <3
Olen ollut niin äärettömän sinisilmäinen ja lepsukin. Olen kuvitellut, että kaikki tahtovat hyvää ja ovat
vilpittömiä. Vasta nyt ymmärrän, että niin ei asia ole.
En kehota ketään olemaan ylivarovainen, enkä muutenkaan neuvo ketään. On itse huomattava, mutta kaikkea
ei tarvitse kokea. Mutta ehkä minun on pitänyt käydä nämä näin läpi. Helpommallakin olisi voinut selvitä,
vaikka nämä olenkin itse valinnut elämääni. ( Tiedostin vieläpä tänään pyytäneeni, että koen jotain tällaista.
Aivan muuta asiaa, mutta tuo konfliktitilanne tuli ikään kuin kaupan päällisinä) Ja nyt haluan helppoutta,
yksinkertaisuutta.
Hallelujaa.
Nyt olen rauhoittunut sen verran, että voin käydä nukkumaan. Kaunista yötä, jos valvot, ja nuku hyvin.
Heli
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Anteeksi
En ymmärtänyt, että pelkäät. En ymmärtänyt, että kärsit.
En ymmärtänyt, että olet pieni niin kuin minäkin Kaikkeuteen verrattuna.
Että kaikki mitä koemme on vain pieni aallon liikahdus pinnalla kun syvällä meren sylissä on totuus ja rauha kaikkien ulottuvilla.
"Unohda aalto
Ei se enää tule.
Ei mikään ollut vettä raskaampaa.
Unohda kaikki.
Tämä silmänlume.
Ja tämä leikki
joka uuvuttaa.
Näe etäälle ja elä lokinlento.
Sen levollinen kaari maisemaan.
Ja sitten laulu.
Hiljainen ja hento.
Ja pieni laine
kuulumaisillaan."
- Mirkka Rekola
En ymmärtänyt, että olet pieni niin kuin minäkin Kaikkeuteen verrattuna.
Että kaikki mitä koemme on vain pieni aallon liikahdus pinnalla kun syvällä meren sylissä on totuus ja rauha kaikkien ulottuvilla.
"Unohda aalto
Ei se enää tule.
Ei mikään ollut vettä raskaampaa.
Unohda kaikki.
Tämä silmänlume.
Ja tämä leikki
joka uuvuttaa.
Näe etäälle ja elä lokinlento.
Sen levollinen kaari maisemaan.
Ja sitten laulu.
Hiljainen ja hento.
Ja pieni laine
kuulumaisillaan."
- Mirkka Rekola
Miten rakastaa itseään?
Turhan aikaista vaalimista. Kopeilua.
Kyllä Siperia opettaa. Ja opettaa kovasti.
Yhteys pelastaa.
Kyllä Siperia opettaa. Ja opettaa kovasti.
Yhteys pelastaa.
Kuinka toista satuttaa
Löytää toisen heikoin kohta. Löytää missä toinen jo valmiiksi epäilee itseään.
Antaa sen sitten laantua. Silti, miten voi kuvitella antavansa anteeksi?
Menee itseensä. Löytää rauhan. Löytää vapauden. Löytää hyväksynnän, ulkopuolella arvostelun ja hyljeksinnän.
Minä olen. Ja me kaikki - yhtä.
Ilo ja rakkaus. Te - missä?
Kaikkeus, kotini, oma turvani. Lopun alku.
Tahto pyristelee vastaan.
Tahto satuttaa.
Tahto löytää kodin.
Satumaa. Onnen maa.
Om
Antaa sen sitten laantua. Silti, miten voi kuvitella antavansa anteeksi?
Menee itseensä. Löytää rauhan. Löytää vapauden. Löytää hyväksynnän, ulkopuolella arvostelun ja hyljeksinnän.
Minä olen. Ja me kaikki - yhtä.
Ilo ja rakkaus. Te - missä?
Kaikkeus, kotini, oma turvani. Lopun alku.
Tahto pyristelee vastaan.
Tahto satuttaa.
Tahto löytää kodin.
Satumaa. Onnen maa.
Om
Kuinka minulla kaikki alkoi - herääminen
Hei!
Päätin ensin kirjoittaa anteeksiantamisen vaikeudesta, mutta teksti alkoi virrata ja tulos on alku heräämisprosessistani, johon myös liittyy ortoreksiani alku ja muut asiat. Lukekaa, jos kiinnostaa. Pitkä teksti tiedän, mutta tuntuu tärkeältä itselle. Alun perin minun olikin tarkoitus kirjoittaa täällä paranemisprosessistani ja tässä nyt kerron niin hyvin kuin nyt kykenen, kuinka kaikki alkoi.
Nykytilanne
Minulla on nyt sellainen tilanne, että olen keskellä melkoista mylläkkää. Olen käsitellyt hirveän määrän tunnepitoista materiaalia vuosien varrelta ja välillä on tuntunut, ettei loppua näy. Olen ollut vihainen, koska olen ikään kuin katsellut ulkopuolisena elämääni ja jättänyt sanomatta ja tekemättä niin paljon Ennen kaikkea olen laiminlyönyt omat rajani.
Tästä asiasta olen ollut melkoisen surullinen ja minua ottaa päähän, kun edelleen käyttäytymiseni ja puheeni usein antaa ymmärtää, etten välitä siitä, mitä koen.
On se hassua, että työkalupakissani ei ole ollut mitään keinoa käsitellä sellaisia tilanteita, joissa koen olevani altavastaaja tai joku toivoo minun käyttäytyvän jollakin lailla ja itse en halua.
On tuntunut epäreilulta huomata olevansa vihainen jostain vuosien takaisesta jutusta, koska ei ole sillä hetkellä saanut sanaa suustaan, eikä ole edes tiennyt itse, mitä haluaa - tai ainakaan osannut ilmaista sitä sanallisesti.
Olen ollut niin vihainen ja kun nyt oikein mietin, kenelle, niin itselleni. En ole antanut itselleni ääntäni, enkä tilaani.
Sitä ei saa takaisin. Sen äänen ja tilan voin ottaa itselleni aina tässä hetkessä. Voin säveltää ja laulaa ja ilmaista itseäni kaikin tavoin. Lähdin liikkeelle noilla luovilla menetelmillä. Nyt on puheen aika. Tuntuu hyvältä sanoa oma totuutensa. Olen yrittänyt niin kovasti olla henkinen ja milloin mitäkin.
Nyt ymmärrän, että en tarvitse muuta kuin oman itseni - en tunteen, minkä saan hengittämisestä, olemisesta, yhteydestä muihin ihmisiin ja luontoon.
Yksinolo on sekä siunaus että harmi. Olen alkanut taas nauttia siitä. Silti pakenenkin sen kautta asioita ja tilanteita, joiden pelkään satuttavan itseäni.
Itsekuri on myös pulmallinen juttu. Aiemmin en halunnut harjoitella niin paljon esimerkiksi laulamista, mutta välillä ajoin itseni kunnolla suorittamaan ja yrittämään, vaikka olisin kaivannut ihan tavallisia asioita. Opiskeluaikanani Raahessa eristäydyin oikein kunnolla, kun koin että on tärkeämpää harjoitella kuin tavata ihmisiä ja pitää hauskaa.
Nyt sitten huomaan, että esimerkiksi viime kesä kului lähinnä neljän seinän sisällä lauluja kirjoittaen ja toisaalta olin niin voimaton, etten jaksanut edes lähteä ulos, enkä pystynyt panikoimiseltani.
No, nyt näyttää paremmalta, mutta tasapainon hakemisessa on todella paljon töitä. Miten paljon tehdä töitä, kun ei tiedä, mistä oikein yleensä ottaen väsyy? Kuinka paljon voi nähdä ihmisiä, ilman, että uupuu siitä, ettei enää kuuntele omia tarpeitaan, eikä osaa levätä? Kuinka paljon yleensä saa innostua, ettei mene vaan överiksi?
Tuon jälkimmäisen heitin puolivitsillä, kun todella huomasin, että pidän usein ongelmana sitä, että innostun liikaa jostain tekemästäni ihanasta asiasta. Yleensä sitten tämän innostuksen vastareaktiona alankin oikein karsimaan kaiken kivan elämästäni ja esimerkiksi köyhäilemään oikein kunnolla.
Noh, tällaista hakemistahan se on itsekunkin elämä enemmän ja vähemmän sen tiedostaen.
Heräämisen alkutaipale
Henkisyydessä oli alun perin minulle se hyvä juttu, että saatoin todeta, etten jaksa ja, että kaikki velvollisuudet saavat vähän aikaa odottaa - nyt haluan vihdoinkin tutustua siihen, kuka todella olen.
Hienoa kai. Se kesti aikansa, se auvoinen vaihe, kun en vielä tajunnut, että tähän kuuluu kamalasti työtä ja, että itsensä kohtaaminen ei todellakaan ole kivaa.
Kanavoin mielenkiintoni ensin ravintoon ja terveyden maksimoimiseen, myös lähipiirissäni. Tämä lähestymistapa sai aikaan itselläni ensin paljon hyvää ja energiaa, muilla lähinnä ärsyyntymistä tai aitoa kiitollisuutta pienissä määrin. Koin olevani kuin mikäkin ylijumala, joka sanelee toisille, miten heidän pitäisi elämänsä elää, vaikka en edes ollut kohdannut omaa avuttomuuttani siellä jossain sisällä olevassa pienessä lapsessa.
Esitin aikani pärjäävän itsenäisen aikuisen roolia, kunnes tajusin, että tämä oli todellakin vain rooli, joka oli korvannut aikaisemman hauraan ja etsivän nuoren naisen. En ollut edes löytänyt muuta kuin uuden keinon, jolla löin maailmankuvani lukkoon, ja sanoin, että näin minä ajattelen ja tällainen minä olen.
Tuntuu, että tuohon liittyy niin paljon: klassinen lauluharrastukseni, pianonsoittoni, joogaharrastukseni, ravintoinnostukseni. Hienoja asioita, mutta myös liiallisena liiallisia.
Buustasin egoani minkä kerkisin auttajanroolillani ja joogaharrastajan roolillani. Ajattelin, että nyt olen ratkaissut elämäni parhain päin.
Moni oikein kehui minua uudesta ryhdikkäästä olemuksestani ja paremmasta keskittymiskyvystäni ja aidommasta olemuksestani. Kyllähän minä olin varmasti aidompi, en sitä kiistä. Silti vedin yhä roolia.
Sain myös kuulla, että olen liian laiha, ja moni kauhisteli ruokailutottumuksiani ja ihmetteli, mitä ylipäätään oikein syön. Kilokalorimääräni olivat päivässä parhaimmillan 1200 ja keskimäärin noin 400-500. Toki parempiakin kausia oli. Vakuutin, että jaksan, kun onhan luomussa niin paljon enemmän ravintoaineita. Söin ravintolisiä.
Toisaalta en ollut enää juuri ollenkaan flunssainen ja astmanikin lähes parantui. Tämä olikin ollut päämääräni - parantaa itseni ruokavaliolla. Olin lukenut useita kirjoja. Muuten en juurikaan tuntenut oikein sopivani ravintoihmisten joukkoon. Jokin minussa sanoi, että jokin on vialla, kun on niin hienoa vakuutella koko ajan ihmisille tätä asiaa.
Minusta oli oikeastaan aika halveksittavaa, että joku vielä kehtasi myrkyttää itseään valkoisella sokerilla ja vehnäjauhoilla. Myös isäni ruokavalioon koin asiakseni puuttua. Kansanparantajatuttuni mielestä isälläni ei ollut elämän halua, kun hän ei suostunut luopumaan ruisleivästä, tomaatista ja kahvista, vaikka nämä pahentaisivatkin jonkin opin mukaan hänen nivelreumaansa. Isäni taas ei kestänyt katsella purkkejani ja syömistäni.
-- Tässä kaikki tällä erää. Jatkan toisessa tekstissä tai jatkan tähän samaan postaukseen myöhemmin.
Hyvää yöt.
Heli
Päätin ensin kirjoittaa anteeksiantamisen vaikeudesta, mutta teksti alkoi virrata ja tulos on alku heräämisprosessistani, johon myös liittyy ortoreksiani alku ja muut asiat. Lukekaa, jos kiinnostaa. Pitkä teksti tiedän, mutta tuntuu tärkeältä itselle. Alun perin minun olikin tarkoitus kirjoittaa täällä paranemisprosessistani ja tässä nyt kerron niin hyvin kuin nyt kykenen, kuinka kaikki alkoi.
Nykytilanne
Minulla on nyt sellainen tilanne, että olen keskellä melkoista mylläkkää. Olen käsitellyt hirveän määrän tunnepitoista materiaalia vuosien varrelta ja välillä on tuntunut, ettei loppua näy. Olen ollut vihainen, koska olen ikään kuin katsellut ulkopuolisena elämääni ja jättänyt sanomatta ja tekemättä niin paljon Ennen kaikkea olen laiminlyönyt omat rajani.
Tästä asiasta olen ollut melkoisen surullinen ja minua ottaa päähän, kun edelleen käyttäytymiseni ja puheeni usein antaa ymmärtää, etten välitä siitä, mitä koen.
On se hassua, että työkalupakissani ei ole ollut mitään keinoa käsitellä sellaisia tilanteita, joissa koen olevani altavastaaja tai joku toivoo minun käyttäytyvän jollakin lailla ja itse en halua.
On tuntunut epäreilulta huomata olevansa vihainen jostain vuosien takaisesta jutusta, koska ei ole sillä hetkellä saanut sanaa suustaan, eikä ole edes tiennyt itse, mitä haluaa - tai ainakaan osannut ilmaista sitä sanallisesti.
Olen ollut niin vihainen ja kun nyt oikein mietin, kenelle, niin itselleni. En ole antanut itselleni ääntäni, enkä tilaani.
Sitä ei saa takaisin. Sen äänen ja tilan voin ottaa itselleni aina tässä hetkessä. Voin säveltää ja laulaa ja ilmaista itseäni kaikin tavoin. Lähdin liikkeelle noilla luovilla menetelmillä. Nyt on puheen aika. Tuntuu hyvältä sanoa oma totuutensa. Olen yrittänyt niin kovasti olla henkinen ja milloin mitäkin.
Nyt ymmärrän, että en tarvitse muuta kuin oman itseni - en tunteen, minkä saan hengittämisestä, olemisesta, yhteydestä muihin ihmisiin ja luontoon.
Yksinolo on sekä siunaus että harmi. Olen alkanut taas nauttia siitä. Silti pakenenkin sen kautta asioita ja tilanteita, joiden pelkään satuttavan itseäni.
Itsekuri on myös pulmallinen juttu. Aiemmin en halunnut harjoitella niin paljon esimerkiksi laulamista, mutta välillä ajoin itseni kunnolla suorittamaan ja yrittämään, vaikka olisin kaivannut ihan tavallisia asioita. Opiskeluaikanani Raahessa eristäydyin oikein kunnolla, kun koin että on tärkeämpää harjoitella kuin tavata ihmisiä ja pitää hauskaa.
Nyt sitten huomaan, että esimerkiksi viime kesä kului lähinnä neljän seinän sisällä lauluja kirjoittaen ja toisaalta olin niin voimaton, etten jaksanut edes lähteä ulos, enkä pystynyt panikoimiseltani.
No, nyt näyttää paremmalta, mutta tasapainon hakemisessa on todella paljon töitä. Miten paljon tehdä töitä, kun ei tiedä, mistä oikein yleensä ottaen väsyy? Kuinka paljon voi nähdä ihmisiä, ilman, että uupuu siitä, ettei enää kuuntele omia tarpeitaan, eikä osaa levätä? Kuinka paljon yleensä saa innostua, ettei mene vaan överiksi?
Tuon jälkimmäisen heitin puolivitsillä, kun todella huomasin, että pidän usein ongelmana sitä, että innostun liikaa jostain tekemästäni ihanasta asiasta. Yleensä sitten tämän innostuksen vastareaktiona alankin oikein karsimaan kaiken kivan elämästäni ja esimerkiksi köyhäilemään oikein kunnolla.
Noh, tällaista hakemistahan se on itsekunkin elämä enemmän ja vähemmän sen tiedostaen.
Heräämisen alkutaipale
Henkisyydessä oli alun perin minulle se hyvä juttu, että saatoin todeta, etten jaksa ja, että kaikki velvollisuudet saavat vähän aikaa odottaa - nyt haluan vihdoinkin tutustua siihen, kuka todella olen.
Hienoa kai. Se kesti aikansa, se auvoinen vaihe, kun en vielä tajunnut, että tähän kuuluu kamalasti työtä ja, että itsensä kohtaaminen ei todellakaan ole kivaa.
Kanavoin mielenkiintoni ensin ravintoon ja terveyden maksimoimiseen, myös lähipiirissäni. Tämä lähestymistapa sai aikaan itselläni ensin paljon hyvää ja energiaa, muilla lähinnä ärsyyntymistä tai aitoa kiitollisuutta pienissä määrin. Koin olevani kuin mikäkin ylijumala, joka sanelee toisille, miten heidän pitäisi elämänsä elää, vaikka en edes ollut kohdannut omaa avuttomuuttani siellä jossain sisällä olevassa pienessä lapsessa.
Esitin aikani pärjäävän itsenäisen aikuisen roolia, kunnes tajusin, että tämä oli todellakin vain rooli, joka oli korvannut aikaisemman hauraan ja etsivän nuoren naisen. En ollut edes löytänyt muuta kuin uuden keinon, jolla löin maailmankuvani lukkoon, ja sanoin, että näin minä ajattelen ja tällainen minä olen.
Tuntuu, että tuohon liittyy niin paljon: klassinen lauluharrastukseni, pianonsoittoni, joogaharrastukseni, ravintoinnostukseni. Hienoja asioita, mutta myös liiallisena liiallisia.
Buustasin egoani minkä kerkisin auttajanroolillani ja joogaharrastajan roolillani. Ajattelin, että nyt olen ratkaissut elämäni parhain päin.
Moni oikein kehui minua uudesta ryhdikkäästä olemuksestani ja paremmasta keskittymiskyvystäni ja aidommasta olemuksestani. Kyllähän minä olin varmasti aidompi, en sitä kiistä. Silti vedin yhä roolia.
Sain myös kuulla, että olen liian laiha, ja moni kauhisteli ruokailutottumuksiani ja ihmetteli, mitä ylipäätään oikein syön. Kilokalorimääräni olivat päivässä parhaimmillan 1200 ja keskimäärin noin 400-500. Toki parempiakin kausia oli. Vakuutin, että jaksan, kun onhan luomussa niin paljon enemmän ravintoaineita. Söin ravintolisiä.
Toisaalta en ollut enää juuri ollenkaan flunssainen ja astmanikin lähes parantui. Tämä olikin ollut päämääräni - parantaa itseni ruokavaliolla. Olin lukenut useita kirjoja. Muuten en juurikaan tuntenut oikein sopivani ravintoihmisten joukkoon. Jokin minussa sanoi, että jokin on vialla, kun on niin hienoa vakuutella koko ajan ihmisille tätä asiaa.
Minusta oli oikeastaan aika halveksittavaa, että joku vielä kehtasi myrkyttää itseään valkoisella sokerilla ja vehnäjauhoilla. Myös isäni ruokavalioon koin asiakseni puuttua. Kansanparantajatuttuni mielestä isälläni ei ollut elämän halua, kun hän ei suostunut luopumaan ruisleivästä, tomaatista ja kahvista, vaikka nämä pahentaisivatkin jonkin opin mukaan hänen nivelreumaansa. Isäni taas ei kestänyt katsella purkkejani ja syömistäni.
-- Tässä kaikki tällä erää. Jatkan toisessa tekstissä tai jatkan tähän samaan postaukseen myöhemmin.
Hyvää yöt.
Heli
maanantai 12. syyskuuta 2011
Huomioita kehon asennoista, meditointia, kanavointia ja oman tien kulkemista
Tein perjantaina kiinnostavan huomion ystäväni avustuksella.
Puhuin puhelimessa hänen kanssaan ja ääneni tuntui melkein lähtevän. Hän huomautti, että ohjaisin ääneni enemmän nenään, jotta kurkkuni säästyisi. En ollut edes huomannut kuinka takainen ja kurkussa puheääneni oli.
No, otin neuvosta vaarin ja puhuin enemmän nenään päin. Heti huomasin, kuinka puheeni helpottui, mutta samalla myös oloni keveni suurin piirtein kymmeniä kiloja. :) Tuntui, että olin luottavaisempi ja positiivisempi.
Nyt äsken tässä koneella suoristin niskaani ja välittömästi huomasin, kuinka minä olin enemmän kehossani ja päättäväisempi sen suhteen mitä aion tehdä ja määrätietoisempi. Olin jo jonkin aikaa ollut tässä koneella. Nyt sain kunnon sysäyksen alkaa kirjoittaa tästä asiasta.
Noin pari vuotta sitten luin Luule Viilman Paras lääkäri-kirjasarjaa ja siinä neuvottiin, kuinka tärkeää on suoristaa selkäranka aina heti päivän aluksi. Neuvot on mielestäni oikein hyviä, joten suosittelen lämpimästi, jos jotakuta kiinnostaa.
Teen myöskin aina välillä intuitiivista kehojumppaa ja kehollisuus tuntuu muutenkin olevan minulle tärkeä seikka olemassaolossani. Tärkeä ja haasteellinen. En sanoisi vaikea, koska tuntuu, että intuitioni toimii siinä loistavasti, mutta että pääsen sille tasolle, että kuuntelen kehoani ja hoivaan sitä, niin siihen menee välillä aikaa, jos olen ajautunut pois tasapainosta. Joudun ikään kuin herättelemään ja johdattelemaan itseäni kohti kehollisuutta.
Meditoinnista ja kanavoinnista
Tänään meditoin taas pitkästä aikaa - siis oikein ohjeiden mukaan. Se tuntui hyvältä, mutta aina mietityttää sopiiko se todella minulle silloin, kun olen jo muutenkin päättämätön ja ilmassa.
Menee jonkin aikaa, että tulen jostain takaisin. Saan helposti paljon mielikuvia ja olen jonkin aikaa niillä tasoilla ja näen värejä, ja olen sfääreissä.
Tänääänkin kävi niin. Ehkä se on jotenkin tärkeää. Yhdessä vaiheessa kanavoinkin jonkun verran, mutta huomasin, että oma mielikuvitus egon kautta lisää todella helposti omiaan ja se homma myös helposti nousee hattuun.
Itse pidän eniten yksinkertaisista viesteistä: olen turvassa, kaikki on hyvin...
Yhden laki kirjassa, joka löytyy täältä, yhdenlaki.wordpress.com/lataa-e-kirja/, kerrotaan juuri johdannossa kanavoinnista, ja sain vahvistusta siihen, minkä olin jo havainnutkin, että kanavoijan pitäisi olla puhdas, ja ego
menee helposti hänkkäröimään väliin ja, että motiivien pitäisi olla pyyteettömät ja, että nöyryys on tärkeää.
On sellainen olo, että nyt keskityn itseeni. En enää auta niin paljon muita, vaan keskityn omiin tavoitteisiini ja siinä sivussa autan muita sen verran kuin jaksan. Olen yhteydessä lähes päivittäin enkeliini ja muihin sekalaiseen seurakuntaan, josta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta, jos koskaan, mitä tahoja he edustavat ja, mitkä heidän motiivinsa aina ovat. Onneksi erottelukykyni on lähiaikoina kehittynyt huimasti, ja alan erottaa pyyteettömät viestit muusta.
Tämä on todellakin mielenkiintoinen matka, ja kuten huomaa, niin välillä tuskin unta saa, kun päässä on niin paljon ajatuksia. Parhaani mukaan maadoitan itseäni ja oleilen käytännön tasolla ja toimin niin kuin pystyn.
Ajattelun raskaus ja ihanuus ja oma tie
Minua kyllä lohdutti suuresti, kun ystäväni tänään sanoi, että sillä on jokin tarkoitus, että ajattelen niin paljon. Olen ajatellut, että minun pitää muuttaa tämä asia ja nähdä se puutteena. Hän tietenkin sanoi, että jokin tarkoitus sillä on, millaiseksi ihminen luodaan.
Jokaisella on kumminkin omat vahvuutensa. Itseään ei voi paeta loputtomiin tai yritä muokata sellaiseksi kuin kuvittelee muiden haluavan itsensä olevan. Niin, ja vertailu on tietenkin pahasta. :) Ainakin, jos haluaa edistyä omalla sarallaan omilla ehdoillaan.
Tuntuu, että olen jo nyt sen puolestapuhuja, että jokainen eläisi omaa elämäänsä. Ainakin yhdelle ystävälle ehdotin uutta näkökulmaa, kun tämä valitti minulle työolojaan, ja surin, että hänen lahjakkuutensa tuntui menevän hukkaaan, eikä hänen työpanostaan arvostettu ja etenemismahdollisuudet vaikuttivat olemattomilta. En sanonut, että hänen pitäisi lopettaa työt. Avasin vain hieman hänen silmiään.
Varmasti rasittavuuteen asti olen hehkuttanut vapauden puolesta ja kehottanut kulkemaan omia teitään. Itse olen vasta oman tieni alussa, ja siihen varmasti jossain vaiheessa tulee kuulumaan kompromisseja.
Tämä irtiottoni systeemistä ja kuoroharrastuksestani tuntuu vetelevän viiimeisiään. Haluan toimia osana järjestelmää, mutta mahdollisuuksine mukaan omilla ehdoillani. Pelkään, että olen liian ylpeä ja itsekäs toimiessani, kuten toimin, mutta tuntuu, ettei vaihtoehtoja minulle juurikaan ole.
Jossain määrin tulen aina varmaan olemaan jonkun mielestä itsepäinen ja tyhmäkin. Ei minua kiinnosta. Olen käynyt kovan koulun itseni tuntemaan opettelemisessa jo nyt, eikä minua hirveästi enää jaksa kiinnostaa se, mitä mieltä joku valinnoistani on.
Saa haukkua, saa kyseenalaistaa. Tuntuu, että se on tarpeellistakin, jotta tiedän, mitä mieltä itse olen.
Ja kyllä minäkin niitä oikeita töitä teen, kun olen päässyt alkuun tässä kuntoutumisessa. Nyt olen lähinnä kasannut sirpaleisen olemukseni kokoon.
En väitä, että olisin varmaan vieläkään mikään vakio, enkä halua, että sellaista minulta tai keneltäkään vaaditaan. Enkä väitä, että ymmärtäisin ihmisenä olemisestakaan hirveästi yhtään mitään. On suuri ilo aidosti ihmetellä ja antaa kaiken vain virrata lävitseen.
Pyyteetön tekeminen on myös hienoa. Arvostan kaikkia, jotka tekevät mitä tahansa odottamatta sen kummempaa kiitosta tekemisestään.
Tuntuu, että nyt olen kiertänyt tämän blogin kanssa ikään kuin kehän ja palannut niihin mietteisiin, mitä blogini alussa olin ajatellut käsitellä. Saa nähdä, mikä tämän kohtalo on. Kirkastuuko mikään loppujen lopuksi, vai olenko yhtä ymmälläni vielä vuoden päästä elämästäni ja tämän kaiken tarkoituksesta? :)
Vai hyväksynkö, että on turha etsiä selityksiä tai edes pohtiakaan niitä, kuten e, on blogissaan , kirjoittanut? Tuntuu, että itselle on tärkeämpää nyt etsiä niitä juttuja, mitkä toimii ja tulkita omaa salaista kehon koodikieltään ja muitakin intuitiivisia viestejä, joita saan, mutta ennen kaikkea elää pelosta huolimatta niin täydesti kuin mahdollista, kuten nyt tunnen eläväni.
Tämä on nyt kyllä ennätyspitkä teksti. On vaan niin henki päällä ja tuntuu itselle tärkeältä kirjoittaa ajatuksiaan. :)
Nyt sanon hyvää yötä, toistamiseen ja oman tien kulkemista kaikille rohkeille sieluille. <3
Heli
Puhuin puhelimessa hänen kanssaan ja ääneni tuntui melkein lähtevän. Hän huomautti, että ohjaisin ääneni enemmän nenään, jotta kurkkuni säästyisi. En ollut edes huomannut kuinka takainen ja kurkussa puheääneni oli.
No, otin neuvosta vaarin ja puhuin enemmän nenään päin. Heti huomasin, kuinka puheeni helpottui, mutta samalla myös oloni keveni suurin piirtein kymmeniä kiloja. :) Tuntui, että olin luottavaisempi ja positiivisempi.
Nyt äsken tässä koneella suoristin niskaani ja välittömästi huomasin, kuinka minä olin enemmän kehossani ja päättäväisempi sen suhteen mitä aion tehdä ja määrätietoisempi. Olin jo jonkin aikaa ollut tässä koneella. Nyt sain kunnon sysäyksen alkaa kirjoittaa tästä asiasta.
Noin pari vuotta sitten luin Luule Viilman Paras lääkäri-kirjasarjaa ja siinä neuvottiin, kuinka tärkeää on suoristaa selkäranka aina heti päivän aluksi. Neuvot on mielestäni oikein hyviä, joten suosittelen lämpimästi, jos jotakuta kiinnostaa.
Teen myöskin aina välillä intuitiivista kehojumppaa ja kehollisuus tuntuu muutenkin olevan minulle tärkeä seikka olemassaolossani. Tärkeä ja haasteellinen. En sanoisi vaikea, koska tuntuu, että intuitioni toimii siinä loistavasti, mutta että pääsen sille tasolle, että kuuntelen kehoani ja hoivaan sitä, niin siihen menee välillä aikaa, jos olen ajautunut pois tasapainosta. Joudun ikään kuin herättelemään ja johdattelemaan itseäni kohti kehollisuutta.
Meditoinnista ja kanavoinnista
Tänään meditoin taas pitkästä aikaa - siis oikein ohjeiden mukaan. Se tuntui hyvältä, mutta aina mietityttää sopiiko se todella minulle silloin, kun olen jo muutenkin päättämätön ja ilmassa.
Menee jonkin aikaa, että tulen jostain takaisin. Saan helposti paljon mielikuvia ja olen jonkin aikaa niillä tasoilla ja näen värejä, ja olen sfääreissä.
Tänääänkin kävi niin. Ehkä se on jotenkin tärkeää. Yhdessä vaiheessa kanavoinkin jonkun verran, mutta huomasin, että oma mielikuvitus egon kautta lisää todella helposti omiaan ja se homma myös helposti nousee hattuun.
Itse pidän eniten yksinkertaisista viesteistä: olen turvassa, kaikki on hyvin...
Yhden laki kirjassa, joka löytyy täältä, yhdenlaki.wordpress.com/lataa-e-kirja/, kerrotaan juuri johdannossa kanavoinnista, ja sain vahvistusta siihen, minkä olin jo havainnutkin, että kanavoijan pitäisi olla puhdas, ja ego
menee helposti hänkkäröimään väliin ja, että motiivien pitäisi olla pyyteettömät ja, että nöyryys on tärkeää.
On sellainen olo, että nyt keskityn itseeni. En enää auta niin paljon muita, vaan keskityn omiin tavoitteisiini ja siinä sivussa autan muita sen verran kuin jaksan. Olen yhteydessä lähes päivittäin enkeliini ja muihin sekalaiseen seurakuntaan, josta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta, jos koskaan, mitä tahoja he edustavat ja, mitkä heidän motiivinsa aina ovat. Onneksi erottelukykyni on lähiaikoina kehittynyt huimasti, ja alan erottaa pyyteettömät viestit muusta.
Tämä on todellakin mielenkiintoinen matka, ja kuten huomaa, niin välillä tuskin unta saa, kun päässä on niin paljon ajatuksia. Parhaani mukaan maadoitan itseäni ja oleilen käytännön tasolla ja toimin niin kuin pystyn.
Ajattelun raskaus ja ihanuus ja oma tie
Minua kyllä lohdutti suuresti, kun ystäväni tänään sanoi, että sillä on jokin tarkoitus, että ajattelen niin paljon. Olen ajatellut, että minun pitää muuttaa tämä asia ja nähdä se puutteena. Hän tietenkin sanoi, että jokin tarkoitus sillä on, millaiseksi ihminen luodaan.
Jokaisella on kumminkin omat vahvuutensa. Itseään ei voi paeta loputtomiin tai yritä muokata sellaiseksi kuin kuvittelee muiden haluavan itsensä olevan. Niin, ja vertailu on tietenkin pahasta. :) Ainakin, jos haluaa edistyä omalla sarallaan omilla ehdoillaan.
Tuntuu, että olen jo nyt sen puolestapuhuja, että jokainen eläisi omaa elämäänsä. Ainakin yhdelle ystävälle ehdotin uutta näkökulmaa, kun tämä valitti minulle työolojaan, ja surin, että hänen lahjakkuutensa tuntui menevän hukkaaan, eikä hänen työpanostaan arvostettu ja etenemismahdollisuudet vaikuttivat olemattomilta. En sanonut, että hänen pitäisi lopettaa työt. Avasin vain hieman hänen silmiään.
Varmasti rasittavuuteen asti olen hehkuttanut vapauden puolesta ja kehottanut kulkemaan omia teitään. Itse olen vasta oman tieni alussa, ja siihen varmasti jossain vaiheessa tulee kuulumaan kompromisseja.
Tämä irtiottoni systeemistä ja kuoroharrastuksestani tuntuu vetelevän viiimeisiään. Haluan toimia osana järjestelmää, mutta mahdollisuuksine mukaan omilla ehdoillani. Pelkään, että olen liian ylpeä ja itsekäs toimiessani, kuten toimin, mutta tuntuu, ettei vaihtoehtoja minulle juurikaan ole.
Jossain määrin tulen aina varmaan olemaan jonkun mielestä itsepäinen ja tyhmäkin. Ei minua kiinnosta. Olen käynyt kovan koulun itseni tuntemaan opettelemisessa jo nyt, eikä minua hirveästi enää jaksa kiinnostaa se, mitä mieltä joku valinnoistani on.
Saa haukkua, saa kyseenalaistaa. Tuntuu, että se on tarpeellistakin, jotta tiedän, mitä mieltä itse olen.
Ja kyllä minäkin niitä oikeita töitä teen, kun olen päässyt alkuun tässä kuntoutumisessa. Nyt olen lähinnä kasannut sirpaleisen olemukseni kokoon.
En väitä, että olisin varmaan vieläkään mikään vakio, enkä halua, että sellaista minulta tai keneltäkään vaaditaan. Enkä väitä, että ymmärtäisin ihmisenä olemisestakaan hirveästi yhtään mitään. On suuri ilo aidosti ihmetellä ja antaa kaiken vain virrata lävitseen.
Pyyteetön tekeminen on myös hienoa. Arvostan kaikkia, jotka tekevät mitä tahansa odottamatta sen kummempaa kiitosta tekemisestään.
Tuntuu, että nyt olen kiertänyt tämän blogin kanssa ikään kuin kehän ja palannut niihin mietteisiin, mitä blogini alussa olin ajatellut käsitellä. Saa nähdä, mikä tämän kohtalo on. Kirkastuuko mikään loppujen lopuksi, vai olenko yhtä ymmälläni vielä vuoden päästä elämästäni ja tämän kaiken tarkoituksesta? :)
Vai hyväksynkö, että on turha etsiä selityksiä tai edes pohtiakaan niitä, kuten e, on blogissaan , kirjoittanut? Tuntuu, että itselle on tärkeämpää nyt etsiä niitä juttuja, mitkä toimii ja tulkita omaa salaista kehon koodikieltään ja muitakin intuitiivisia viestejä, joita saan, mutta ennen kaikkea elää pelosta huolimatta niin täydesti kuin mahdollista, kuten nyt tunnen eläväni.
Tämä on nyt kyllä ennätyspitkä teksti. On vaan niin henki päällä ja tuntuu itselle tärkeältä kirjoittaa ajatuksiaan. :)
Nyt sanon hyvää yötä, toistamiseen ja oman tien kulkemista kaikille rohkeille sieluille. <3
Heli
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Luoja kortit 28. Mitä valitsisit jos voisit saada ENEMMÄN kuin juuri tarpeeksi.
Hei!
Sain inspiraation analysoida tänään nostamaani Luoja korttia.
Kortti on siis numero 28. Mitä valitsisit, jos voisit saada ENEMMÄN kuin juuri tarpeeksi. Kysyn tätä nyt itseltäni.
Valitsisin enemmän vapautta olemisen suhteen. Herkuttelisin enemmän. En miettisi, mitä syön. Osaan syödä terveellisesti - luotan siihen.
Kieltämällä ei saavuta mitään - päinvastoin tukahduttaa vain itseään syyttä suutta.
Niin, sitten lepäisin ilman syyllisyyttä ja venyttelisin ja laittaisin rauhassa aamupalaa ilman paniikkia siitä, miten selviän suihkuun ja muista aamun askareista.
Söisin enemmän. Olisin enemmän läsnä muiden ihmisten elämässä. Sallisin itselleni sosiaalisuutta uudella tasolla, avoimesti ja vapaasti.
Liikkuisin enemmän. En miettisi, mitä teen, vaan nauttisin kaikesta, mitä teen juuri sillä hetkellä, enkä murehtisi tulevaa.
Sallisin enemmän. Pitäisin puhumattomia päiviä ja antaisin itseni väsyneenä levätä. En pakottaisi itseäni olemaan sosiaalinen, jos tuntuu, etten jaksa.
Nauttisin elämästä enemmän. Aistillinen elämä on ollut minulla aika lailla pannassa, koska en ole huomioinut itseäni juuri ollenkaan. Siis nauttisin kaikesta mitä ikinä koen juuri sillä hetkellä.
Puhuisin enemmän tuntemattomille ihmisille. Se on vaikeaa, mutta ottaisin riskin ja tutustuisin uusiin ihmisiin.
Tekisin kaikkea, mistä pidän enemmän. Analysoisin vähemmän, että minun pitää ja antaisin tilaa kaikelle, mikä on minulle todella tärkeää.
Olisin rehellisempi. En miettisi niinkään koko ajan, miltä jokin tuntuu muista, vaan asettaisin itseni alttiiksi ja ottaisin vastuun omista tunteistani ilmaisemalla niitä vapaammin ja myös ajatuksistani ilmaisemalla niitä paremmin.
Etsisin seuraani ne ihmiset, joiden kanssa nauran.
Olisin enemmän tekemisissä saman henkisten ihmisten kanssa.
Pyytäisin apua asioissa, mitä en ymmärrä kokematta huonommuutta ja tuskailematta koko ajan sitä, etten osaa.
Esittäisin pelotta omat mielipiteeni.
Iloitsisin ylipäätään enemmän ja jakaisin iloani muiden kanssa.
Tällaista elämää haaveilen eläväni. Elän jo nyt jossain määrin. Tiedän, että muutokset tehdään tässä hetkessä. Silti monesti ei heti saa aikaan kaikkea, mitä mielessään ajattelee. Nämä tuntuvat niiltä jutuilta, jotka lisäävät voimavarojani.
Jokaisella on omansa. Ehkä meni vähän aiheen vierestä, mutta pidätän oikeudet valittaa siitä, koska mun idea kuitenkin. koko juttu. :P
Ihaninta yötä ja viikon alkua teille kaikille. <3
Heli
Sain inspiraation analysoida tänään nostamaani Luoja korttia.
Kortti on siis numero 28. Mitä valitsisit, jos voisit saada ENEMMÄN kuin juuri tarpeeksi. Kysyn tätä nyt itseltäni.
Valitsisin enemmän vapautta olemisen suhteen. Herkuttelisin enemmän. En miettisi, mitä syön. Osaan syödä terveellisesti - luotan siihen.
Kieltämällä ei saavuta mitään - päinvastoin tukahduttaa vain itseään syyttä suutta.
Niin, sitten lepäisin ilman syyllisyyttä ja venyttelisin ja laittaisin rauhassa aamupalaa ilman paniikkia siitä, miten selviän suihkuun ja muista aamun askareista.
Söisin enemmän. Olisin enemmän läsnä muiden ihmisten elämässä. Sallisin itselleni sosiaalisuutta uudella tasolla, avoimesti ja vapaasti.
Liikkuisin enemmän. En miettisi, mitä teen, vaan nauttisin kaikesta, mitä teen juuri sillä hetkellä, enkä murehtisi tulevaa.
Sallisin enemmän. Pitäisin puhumattomia päiviä ja antaisin itseni väsyneenä levätä. En pakottaisi itseäni olemaan sosiaalinen, jos tuntuu, etten jaksa.
Nauttisin elämästä enemmän. Aistillinen elämä on ollut minulla aika lailla pannassa, koska en ole huomioinut itseäni juuri ollenkaan. Siis nauttisin kaikesta mitä ikinä koen juuri sillä hetkellä.
Puhuisin enemmän tuntemattomille ihmisille. Se on vaikeaa, mutta ottaisin riskin ja tutustuisin uusiin ihmisiin.
Tekisin kaikkea, mistä pidän enemmän. Analysoisin vähemmän, että minun pitää ja antaisin tilaa kaikelle, mikä on minulle todella tärkeää.
Olisin rehellisempi. En miettisi niinkään koko ajan, miltä jokin tuntuu muista, vaan asettaisin itseni alttiiksi ja ottaisin vastuun omista tunteistani ilmaisemalla niitä vapaammin ja myös ajatuksistani ilmaisemalla niitä paremmin.
Etsisin seuraani ne ihmiset, joiden kanssa nauran.
Olisin enemmän tekemisissä saman henkisten ihmisten kanssa.
Pyytäisin apua asioissa, mitä en ymmärrä kokematta huonommuutta ja tuskailematta koko ajan sitä, etten osaa.
Esittäisin pelotta omat mielipiteeni.
Iloitsisin ylipäätään enemmän ja jakaisin iloani muiden kanssa.
Tällaista elämää haaveilen eläväni. Elän jo nyt jossain määrin. Tiedän, että muutokset tehdään tässä hetkessä. Silti monesti ei heti saa aikaan kaikkea, mitä mielessään ajattelee. Nämä tuntuvat niiltä jutuilta, jotka lisäävät voimavarojani.
Jokaisella on omansa. Ehkä meni vähän aiheen vierestä, mutta pidätän oikeudet valittaa siitä, koska mun idea kuitenkin. koko juttu. :P
Ihaninta yötä ja viikon alkua teille kaikille. <3
Heli
maanantai 5. syyskuuta 2011
Paljon pitää tuijotella ei mitään
Paljon pitää tuijotella ei mitään, että löytää sen, mitä on.
Meditoin taas jonkin verran. Näen silloin usein paljon mielikuvia. Pidän myös siitä, että vain olen silmät auki. Äsken katsoin ulos ikkunasta vastapäisen talon pihaan. Se rauhoitti. Olen varma, että se riitti ja riittää. Ohjatut meditaatiot ei oikein nyt kiinnosta.
Avasin aika hurjia väyliä tuossa viime keväänä, kun ylächakrani aukesivat. Se oli oma vaiheensa, aika äärimmäinen, kenties tarpeellinenkin.
Nyt sitten aloitin jonkin isomman jutun kirjoittamisen. En brassaile sillä nyt sen enempää. Omaelämäkerrallista matskua tuli ja tulee varmasti paljon. Myös muutakin.
Tänään aloitin baletin. Se oli aivan mahtavan tuntoista. Olen joskus ollut vuoden modernissa tanssissa. Se turvin uskaltauduin tuohon ryhmään, vaikka olivatkin melkein kaikki harrastaneet aiemmin. Huh huh, melkoista oli, mutta haasteet ovat tervetulleita nyt, kun on syksy, saa uutta virtaa koko ihminen, kun on jotain uutta menossa!
On myös sopivan kurinalainen lajina, että saan lellittyä myös kontrolloivaa puoltani ja silti harrastus vain kyseessä, joten yritän relata. :)
Niin, tämmöistä ihan tavallista arkea tässä nyt kehittelen itselleni. Syömisten kanssa vielä töitä. Aikoinaan sössin niin mahottomasti tuon syömisen kanssa, ja nyt tulos on sitten tässä, että on hyvä, kun saa syötä jotain, ihan mitä tahansa.
Nyt pyrin jo vähän parantamaan laatua, ettei haaste katoaisi kokonaa siitäkään hommasta. :P Ei vaiskaan, kyllä minä nyt vain syön, mut järkevästi yritän. :)
Parempia tunnelmia siis nyt täällä.
On tämä mahtava henkireikä tämä blogikin nyt, kun en yritä olla mitään. :) Ei sillä, että tietoisesti nyt laskelmoisin kauheasti, mitä viittin kirjottaa, mutta kun sabotointi menee päälle, niin ei sitä meinaa saada tehtyä mitään. On silti ihanaa, et suo itelleen mahollisuuksia edes välillä. :) <3
Yksinäisyys kans vähän tökkii. Tulin tänne ystäväni luo majailemaan, että saan taas vähän jotain tolkkua itseeni. Olin kotona yksin tuossa aika kauan, enkä lopulta edes syönyt mitään. Sit oli kans hoidettavia asioita, ja kun stressasin, ilo katosi elämästä, enkä enää osannut panna itselleni pistettä sen yrittämisen kanssa, enkä meinannu osata levätäkään.
Nyt on parempi. Tänään tein oma toimisen naurujoogan, kun meditoidessani mua alkoi vähän naurattamaan. Sitten se nauru vaan ylty siitä, ja mä tietty mietin, et tää ei oo oikein sopivaa, mut sit, et mitä pah, tää jos mikä on parantavaa, itketty on jo ihan tarpeeksi. Huvittavaa, kun vielä eilen ajattelin, että tästä parusta ei taida tulla ollenkaan loppua. :)
Noh, sit vielä jumppasin jotain oman intuition kautta, niin kun mulla on usein ollu tapana. Kivaa.
Tuntuu, että olen taas elämässä kiinni, kun joka asia ei tunnu niin mahottomalta ponnistukselta. Ehkä sen takia, että annan itseni olla ja olen tehny kaikkea hauskaa - ja hyödytöntä. :P
Tämmöstä aaltoiluahan tämä helposti on. En nyt ole kuitenkaan missään ihan hypetiloissa täällä. Monesti itekin alan huolehtia, ettei tämä nyt vaan mene överiksi tämä noste. :)
Tasapainoa harjottelen. Kiitos teille lukijani. Ja tervetuloa Angel, E ja Mustikkatyttö.
Heli
Meditoin taas jonkin verran. Näen silloin usein paljon mielikuvia. Pidän myös siitä, että vain olen silmät auki. Äsken katsoin ulos ikkunasta vastapäisen talon pihaan. Se rauhoitti. Olen varma, että se riitti ja riittää. Ohjatut meditaatiot ei oikein nyt kiinnosta.
Avasin aika hurjia väyliä tuossa viime keväänä, kun ylächakrani aukesivat. Se oli oma vaiheensa, aika äärimmäinen, kenties tarpeellinenkin.
Nyt sitten aloitin jonkin isomman jutun kirjoittamisen. En brassaile sillä nyt sen enempää. Omaelämäkerrallista matskua tuli ja tulee varmasti paljon. Myös muutakin.
Tänään aloitin baletin. Se oli aivan mahtavan tuntoista. Olen joskus ollut vuoden modernissa tanssissa. Se turvin uskaltauduin tuohon ryhmään, vaikka olivatkin melkein kaikki harrastaneet aiemmin. Huh huh, melkoista oli, mutta haasteet ovat tervetulleita nyt, kun on syksy, saa uutta virtaa koko ihminen, kun on jotain uutta menossa!
On myös sopivan kurinalainen lajina, että saan lellittyä myös kontrolloivaa puoltani ja silti harrastus vain kyseessä, joten yritän relata. :)
Niin, tämmöistä ihan tavallista arkea tässä nyt kehittelen itselleni. Syömisten kanssa vielä töitä. Aikoinaan sössin niin mahottomasti tuon syömisen kanssa, ja nyt tulos on sitten tässä, että on hyvä, kun saa syötä jotain, ihan mitä tahansa.
Nyt pyrin jo vähän parantamaan laatua, ettei haaste katoaisi kokonaa siitäkään hommasta. :P Ei vaiskaan, kyllä minä nyt vain syön, mut järkevästi yritän. :)
Parempia tunnelmia siis nyt täällä.
On tämä mahtava henkireikä tämä blogikin nyt, kun en yritä olla mitään. :) Ei sillä, että tietoisesti nyt laskelmoisin kauheasti, mitä viittin kirjottaa, mutta kun sabotointi menee päälle, niin ei sitä meinaa saada tehtyä mitään. On silti ihanaa, et suo itelleen mahollisuuksia edes välillä. :) <3
Yksinäisyys kans vähän tökkii. Tulin tänne ystäväni luo majailemaan, että saan taas vähän jotain tolkkua itseeni. Olin kotona yksin tuossa aika kauan, enkä lopulta edes syönyt mitään. Sit oli kans hoidettavia asioita, ja kun stressasin, ilo katosi elämästä, enkä enää osannut panna itselleni pistettä sen yrittämisen kanssa, enkä meinannu osata levätäkään.
Nyt on parempi. Tänään tein oma toimisen naurujoogan, kun meditoidessani mua alkoi vähän naurattamaan. Sitten se nauru vaan ylty siitä, ja mä tietty mietin, et tää ei oo oikein sopivaa, mut sit, et mitä pah, tää jos mikä on parantavaa, itketty on jo ihan tarpeeksi. Huvittavaa, kun vielä eilen ajattelin, että tästä parusta ei taida tulla ollenkaan loppua. :)
Noh, sit vielä jumppasin jotain oman intuition kautta, niin kun mulla on usein ollu tapana. Kivaa.
Tuntuu, että olen taas elämässä kiinni, kun joka asia ei tunnu niin mahottomalta ponnistukselta. Ehkä sen takia, että annan itseni olla ja olen tehny kaikkea hauskaa - ja hyödytöntä. :P
Tämmöstä aaltoiluahan tämä helposti on. En nyt ole kuitenkaan missään ihan hypetiloissa täällä. Monesti itekin alan huolehtia, ettei tämä nyt vaan mene överiksi tämä noste. :)
Tasapainoa harjottelen. Kiitos teille lukijani. Ja tervetuloa Angel, E ja Mustikkatyttö.
Heli
torstai 1. syyskuuta 2011
Ajatuksia
Täytän tyhjyyteni muiden sanoilla siitä, mitä on. Pelkäänkö omaa avaruuttani? Pakenenko sitä tietoisesti koko ajan? Onko noin vaikea antaa kaiken vain olla?
Etsiminen käynnissä edelleen, koska mieli ei vaikene. Se ei löydä kotia. Olenko pettänyt itseäni? Luullut olevani parempi kuin olenkaan.
Tämä blogin pitäminen ei huvita. En aseta itseäni jostain syystä näin alttiiksi. En tiedä, kuka olen - se pelottaa. Ei ole tarttumakohtia.
Kuka minut määrittelee? En minä itse - ei kukaan muukaan. Jumala on jo määritellyt minut lapsekseen. :) Pidän siitä ajatuksesta, vaikken olekaan uskovainen perinteisellä tavalla. Ja onko silläkään väliä.
Täällä minä kuitenkin olen - maan päällä. Ja kompastelen alituiseen. Enkä kuitenkaan. Tässähän minä olen. Onko se niin vaikeaa.
Sanoin terapeutilleni, ettei minun kannata ottaa itseäni niin vakavasti. Hän oli eri mieltä. Olen eri mieltä edelleen hänen kanssaan. Haluan vaalia keveyttä. Mutta en kieltää tosiasioita, silloin kun ne minua koskettavat. Ja se on liikaa vaadittu, että sanat olisivat tärkeitä. Ylimielistä, jos automaattisesti oletan jonkun olevan mielestäni väärässä, jos hän ei käytä samoja sanoja kuin minä.
Olen nyt syönyt tänään jotakin. En laita ruokaa, mutta syön kuitenkin. Hyvä.
Seuraava askel: menen ulos, muuta en tiedä. Tuntuu kuin aikaa olisi liian vähän. En hallitse sitä. Se pelottaa koko ajan.
En teeskentele. Olen tahallani hankala ja kirjoitan näistä asioista. Kova pähkinä purtavaksi - ainakin itselleni.
Olen jotenkin muka tunteeton, enkä kuitenkaan ole. En vain jaksa enää ottaa tosissani, koska se satuttaa. On helpompi tarkkailla. Vastaukset tulevat ajallaan, jos enää niitä edes kaipaan siinä vaiheessa.
Rakkaus on sekä sanoja, että tekoja. Pidän tekoja tärkeämpinä. Millaisia tekoja? En tiedä.
Minulta on turha kysyä vastauksia mihinkään. Kysele kanssani. Se on kivaa. :)
Ei ollut tarkoitus edes julkaista tätä, kirjoittaa sellaista tekstiä. Nyt ajattelen, että mikä ettei - mitä salattavaa minulla on?
Tuntuu kuin kulissit olisivat kaatuneet. Olen paljaana ja alastomana. Tunnen itseni vapaaksi. Opiskelen uusia olemisen tapoja. Onko siinäkin sääntöjä? Varmasti on. Omanlaisiaan. :)
Tähän aikaan kaikille kannustusta. Ja myötätuntoa. :)
Heli
Etsiminen käynnissä edelleen, koska mieli ei vaikene. Se ei löydä kotia. Olenko pettänyt itseäni? Luullut olevani parempi kuin olenkaan.
Tämä blogin pitäminen ei huvita. En aseta itseäni jostain syystä näin alttiiksi. En tiedä, kuka olen - se pelottaa. Ei ole tarttumakohtia.
Kuka minut määrittelee? En minä itse - ei kukaan muukaan. Jumala on jo määritellyt minut lapsekseen. :) Pidän siitä ajatuksesta, vaikken olekaan uskovainen perinteisellä tavalla. Ja onko silläkään väliä.
Täällä minä kuitenkin olen - maan päällä. Ja kompastelen alituiseen. Enkä kuitenkaan. Tässähän minä olen. Onko se niin vaikeaa.
Sanoin terapeutilleni, ettei minun kannata ottaa itseäni niin vakavasti. Hän oli eri mieltä. Olen eri mieltä edelleen hänen kanssaan. Haluan vaalia keveyttä. Mutta en kieltää tosiasioita, silloin kun ne minua koskettavat. Ja se on liikaa vaadittu, että sanat olisivat tärkeitä. Ylimielistä, jos automaattisesti oletan jonkun olevan mielestäni väärässä, jos hän ei käytä samoja sanoja kuin minä.
Olen nyt syönyt tänään jotakin. En laita ruokaa, mutta syön kuitenkin. Hyvä.
Seuraava askel: menen ulos, muuta en tiedä. Tuntuu kuin aikaa olisi liian vähän. En hallitse sitä. Se pelottaa koko ajan.
En teeskentele. Olen tahallani hankala ja kirjoitan näistä asioista. Kova pähkinä purtavaksi - ainakin itselleni.
Olen jotenkin muka tunteeton, enkä kuitenkaan ole. En vain jaksa enää ottaa tosissani, koska se satuttaa. On helpompi tarkkailla. Vastaukset tulevat ajallaan, jos enää niitä edes kaipaan siinä vaiheessa.
Rakkaus on sekä sanoja, että tekoja. Pidän tekoja tärkeämpinä. Millaisia tekoja? En tiedä.
Minulta on turha kysyä vastauksia mihinkään. Kysele kanssani. Se on kivaa. :)
Ei ollut tarkoitus edes julkaista tätä, kirjoittaa sellaista tekstiä. Nyt ajattelen, että mikä ettei - mitä salattavaa minulla on?
Tuntuu kuin kulissit olisivat kaatuneet. Olen paljaana ja alastomana. Tunnen itseni vapaaksi. Opiskelen uusia olemisen tapoja. Onko siinäkin sääntöjä? Varmasti on. Omanlaisiaan. :)
Tähän aikaan kaikille kannustusta. Ja myötätuntoa. :)
Heli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)