Edellinen runo syntyi, kun selasin vanhoja kuviani. Se tuntui hieman vaikealta, herätti tunteita, joita en ollut ajatellutkaan. Tajuan, että syömishäiriöni on ollut syystä. Vaativa asenteeni on myös tehnyt minut onnettomaksi.
 
  Silti lempeydessä päätän hyväksyä, että en välttämättä pääse siitä asenteesta itseäni kohtaan heti eroon. Voin vain tehdä parhaani.

  Olen ollut henkisyyden myötä huolissani siitä, mitä sanoja käytän. Muun muassa juuri tuo tehdä parhaansa-fraasi on ollut arvostelun kohteena. Tehdä parhaansa - kenelle, kenen näkökulmasta, mikä on parhaan raja, miten se määritetään, kuka sen määrittää? No, joo.

  Tunnistan sen kyllä, kun olen rehellinen itselleni. Ehkä sitä tarkoitan, olen rehellinen tämän hetkisistä kyvyistä ja taidoistani.

  Olen käymässä vanhempien ja mummoni luona. Se tuntuu ihan mukavalta, mutta on myös haasteellista, kun ulkopuolelta tulee viestiä siitä, mitä muut odottavat minulta, ja huomaan itsekin, ettei ole aina helppoa olla, kun ei eläkään vain itselleen ja on siinä sitten totuttelemista.

  Tottakai se tekee minulle hyvääkin, niin kuin sosiaalisuus muutenkin. Saan myös vanhemmiltani tukea, myös retuperälle menneen talouteni selvittämiseen, mihin pyysin kyllä myös tukihenkilön apua, mutta kun kotiini tuli vesivahinko, pakka meni uuusiksi, ja oli entistä vaikeampi selvittää, mikä juuri tällä hetkellä on tärkeää ja olennaista. Päätin, se on tänne tulo.

  Se, mitä olen jo tähän mennessä jälleen löytänyt itsestäni, myös suhteessa läheisiini, on arvokkaampaa kuin, mitä olisin varmaankaan enää tutuissa kuvioissani löytänyt, ja tuskin olin valmis edessäni oleviin haasteisiin, koska jumitin niin paljon, ja ajatukseni olivat jo ajat sitten kulkeneet samoja ratojaan, ja niin myös käyttäytymiseni ja tekemiseni. Pieniä edistysaskeleita tapahtui, mutta oli tuskaista, kun olosuhteet suorastaan puristivat kasaan, kun en kyennyt näkemään enää omaa arvoani ja tarkoitustanikaan kunnolla.

  Nyt jaksan suhtautua jo järjelläkin asioihin, mikä minusta tekee minulle todella hyvää. En enää vello tunteissani, vaan katson myös objektiivisesti suurta kuvaa, ja tiedän, että asiat muuttuvat, ja myös parempia aikoja on luvassa.

  Toki välillä olen huolissani, mutta sitten päätän, etten anna ajatukselle energiaa, vaan keskityn siihen, mitä tässä hetkessä voin tehdä. Nyt tosin se on tarkoittanut tätä kirjoittamista, ja helposti leimaan sen täysin hyödyttömäksi ajankäytön tavaksi ja mietin, että pitäisi mennä nukkumaan, jotta pitäisin kylliksi huolta itsestäni. No, tämä on hauskaa. Niin kuin eilen, kun katsoin ensin Sinkkuelämää-elokuvaa mummon kanssa ja sen jälkeen vielä kukuin katsoen ja kuunnellen Robbie Williamsia.. Omiaan nostattamaan energioitani ja piristämään. Sen jälkeen kirjoitin vielä runojakin Robbien inspiroimana.

  Järkeä tai ei, niin päätin toimia, ja näköjään tänäänkin jokin vain ajaa kirjoittamaan. Maailmassa ja elämässäni on niin paljon käsiteltävää, sisäistettävää. Ja tämä kirjoittaminen on yksi keino käsitellä ja sisäistää tai päästä yli tarpeesta tehdä niin.. ;)

Tässä pieni runo vielä, kun tuntui, et jotain pitää sanoa. Alku ikivanhasta runostani, loppu tän hetken mietteitä. Onnea ja Siunausta matkallesi.

Omaperäisyys - viheliäinen oikku maaailmassa.
Löydä oma juttusi, ruoki sielusi.
Iloitse ja oivalla,
rohkeaksi tulla uskalla.

Tässä vielä toinen:

Jokainen kohtaaminen
vahvistaa minua
tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa,
karsia, puhdistaa.

Aloitan puhtaalta pöydältä
jokaisena aamuna,
kyllin vahvana,
kyllin viisaana
siihen päivään.

Hyvää yötä.<3


Heli