Voi sokaistua toisen valosta,
voi kadottaa itsensä.

Onko teille käynyt näin, olette tahtoneet olla niin hyvä, että olette nähneet hyvän ulkopuolellanne, mutta ette itsessänne, ja lopulta ymmärtäneet, että koska teistä tuntuu pahalta, sillä on jokin viesti, ettekä enää ymmärräkään kaikkea ja kaikkia?

Minulle on tullut siitä vielä pahempi mieli, kun olen alkanut laittaa rajoja ja kyseenalaistamaan tekojeni jaloutta ja epäitsekkyyttä.

Nyt vasta alan nähdä sen läpi ja olen tavoittanut uudestaan tietynlaisen neutraaliuden ja rauhan, kun aloin rakastaa myös egoani, näin sen nään. En enää vaadi itseltäni salamannopeaa muuttumista ja mukautumista olosuhteiden mukaan, vaan ymmärrän, että kaltoinkohdeltu itseni tarvitsee aikaa ja voimia antavia asioita.

Ihana ajatus, että on koko elämä aikaa, niin pitkä tai lyhyt kuin se sattuukin olemaan.

Antakaa aikaa asioillenne loksahdella kohdalleen. Siihen menee joskus paljonkin aikaa, eikä kiirehtiminen silloin auta. <3