Aina alussa, kun olen muuttanut tai vaihtanut opiskelupaikkaa tai muuta tahansa, mikä on tuntunut silloin todella hyvältä, minusta on tuntunut, että kaikki muuttuu. Nyt huomaankin usein vain toistaneeni totuttua kaavaa.
En tiedä, mihin tämä vie minua, mutta astuin taas askelen taaksepäin ja, vaikka olenkin oppinut jotain sitten aiemman repsahdukseni, en silti opi mitään, ellen muuta tapojani.
On turha paeta sanoihin tai kirjoihin yleensäkään, kun sieluun sattuu. Niistä haetaan vain vahvistusta sille, minkä jo tietää.
Muuten niissä ei ole mitään opittavaa. Minä olen sen huomannut.
En ole käynyt juurikaan ulkona, mutta sieluni on auki. Saan olla sellainen kuin olen - vihdoin.
Saan hengittää vapaasti.
Mutta en tee sitä nyt niin hyvin. Minä ansaitsen parempaa. Olen taas etsinyt jotain sen tilalle, mitä ei etsimällä löydä. :)
Ansaitsen onnen, josta minä olen jo tietoinen. Vanhat haavat vain revittiin auki, kun jäin märehtimään omia asioitani päiväkausiksi yksikseni ja huomasin, etten kykene siihen, mitä olin päässäni itselleni kaavaillut. Sitten en enää kyennyt nauttimaan pienimmistäkään iloista, vaan olin kuollut.
Kuoleman jälkeen on hyvä syntyä uudelleen. Jos olet menettänyt itsetuntosi joskus, on sen jälkeen niin ihanaa hengittää jälleen - tuntea, että mitä tahansa tapahtuu, en voi mennä rikki, koska selvisin siitäkin.
Itsensä ilmaiseminen vapaasti pitäisi olla ihmisoikeus, mutta vieläkin se ei toteudu kodeissa, joissa eletään pelon alaisena. Me kaikki olemme joskus valinneet pelon, en usko, että on sellaista, joka ei olisi.
Kun valitsee sen uudestaaan, on yhä hankalampaa palata luottavaisuuteen, koska pelko ruokkii itse itseään ja kaikki, mikä tuottaisi aitoa iloa käy yhä hankalammaksi toteuttaaa omassa elämässään. Tilalle astuu riippuvuudet ja hetken nautinnot, joista vielä syyllistetään yleensä, ja vyyhti on valmis.
Miten nousta, kun ei ole mitään, minkä avulla ponnistaa? En tiedä. En ole kokenut sellaista. Olen aina vain paennut sitä mahdollisuutta, että todella ottaisin vastuun elämästäni, koska olen pelännyt sitä, mitä siitä saattaisi seurata ja niitä tunteita, mitä muutos herättää.
Vielä kun henkisessä kirjallisuudessa korostetaan iloa ja positiivisuutta, sitä opettelin lisää ajattelemaan, etten saa olla vihainen tai ilmentää suruani.
Nyt se saa loppua. Olen jo jonkin aikaa pystynyt puhumaan avoimemmin tunteistani, mutta silti on tuntunut väärältä puhua niistä avoimesti.
Kenties olen evännyt itseltäni kaiken tuen ja nyt kivun kasvettua ylivoimaseksi, olen yhä enemmän turvautunut vain henkimaailman apuun, jonka seurauksena muutos on kai käynnistynytkin. :)
Mitä saan tästä? En tiedä - todellakaan. Vahvemman itsetunnon? Varmasti. Rakkautta? KOKO AJAN! Vihamiehiä? Melko luultavasti, niin sanoakseni. En halua manata mitään itselleni. :P
Tämä aika nostaa meissä tunteita puhdistettaviksi oikein urakalla, uskon. Ne on hyvä vain kohdata ja antaa sitten mennä. Jos tarvitset apua, pyydä, kaikkialta.
Minä olen pyytänyt, ja saanut. :)
Kiitos
Heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti