No, ei ole tarkoitus valittaa ylenmääräisesti. On vain melkoiset prosessit päällä. Pyrin luonnolliseen elämään ja huomaan, että se ei tunnu luonnolliselta, miten sitä yrittää saavuttaa.
Syömishäiriöni on äitynyt pahaksi aikoinaan. Hiuksia lähti, ja toimintakyky on ollut todella vähäinen.
Eilen nautin illan rauhasta. Olin olemisen syvässä tilassa, enkä murehtinut. Auringon lasku oli päätähuimaavan kaunis. Sitten lokit tulivat ja kaartelivat niin lähellä kirkuen, yhä lähempänä. Kauhistuin, olin aivan paniikissa. Yritin pitää pelon aisoissa, mutta en kyennyt, joten peräännyin, enkä muista, milloin olen kokenut niin konkreettista pelkoa.
En ole koskaan pelännyt lintuja. Olen nähnyt kyllä sen elokuvan Linnut ja lukenut kirjan, mutta siitä on aikaa, eikä se ole vaivannut minua. Uskon, että se oli minulle vain koetin kivi - pystynkö säilyttämään rauhani. Niin ajattelin eilenkin, ja päätin, etten luovuta. Seisahduin ja vakuutin itselleni, ettei minulla ole hätää. Aivan kuin linnut olisivat jättäneet minut silloin rauhaan. Joka tapauksessa se lumoava tunnelma oli mennyttä; en enää päässyt siihen tilaan, jossa olin.
Sen voin hyväksyä. Koinhan saaneeni ikään kuin erävoiton pelostani. Olin pysynyt rauhallisena ja mahdollisimman järkevänä. Päätin, että se saa riittää siltä illalta.
Nyt työstän lisää pelkoani. Jokapäiväisestä elämästä selviytyminen on ollut vaikeaa. Se, että syön, mitä tahdon sen kummempia miettimättä on voitto. Se, että käyn ulkona tai suihkussa on voitto. Se, että tapaan ihmisiä on voitto.
Miten voi kokea olevansa perillä, kun kärsii peloista? Hyväksymällä pelkonsa, hyväksymällä sen, ettei aina kykene toimimaan niin hyvin kuin mieli tahtoisi. Häpeä on sivuutettava, oltava oma itsensä. Se ei vie henkeä, jähmettyminen vie pikku hiljaa. Siltikin jotain jäisi henkiin. Tiedän sen. Voiko sielua tappaa? Ei kokonaan - aina on toivoa. Se vie aikansa.
<3 Jokaisella on omat juttunsa joiden kanssa kamppailee. Siunausta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti