Kun kaikki hajoaa ympäriltä,
jäljelle jää vapaus.
Meillä on sisällämme myös voima tuhota, ajatuksia, tapoja, mitä tahansa, mikä ei enää kuulu elämäämme ja arkeemme.
Muutosvoimat suorastaan vyöryvät elämässäni. Mikään ei jää huomioimatta kriittisen tarkasteluni alla. En tiedä tarkalleen, mitä tehdä mielestäni, mutta syvässä sisimmässäni tiedän tämän olevan valhetta, ja vain pakoyritys paikalta, ettei tarvitsisi katsoa omia sotkujaa kriiittisesti havainnoiden.
Ei se mitään miellyttävää ole - kaukana siitä. Niin helposti sitä vaan tekee niin kuin on aina tehnyt, eikä lähde muuttamaan suuntaa, vaikka tietäisi sen oikeaksi. Ihminen kun ei ainakaan yleensä tee mitään tietämättä, miksi niin tekee.
Tunteisiin voi silti luottaa. Kyseenalaistaminen on järkevämpää aloittaa niistä tuhoisistakin käyttäytymismalleista, kuin toimista, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää aidosti ja pyyteettömästi. Kai tunnusomaisinta noille toimille on, että saan enemmän kuin annan, eli vaikka tämä blogin kirjoittaminen on mielestäni loistava esimerkki. Eli voimavarat karttuvat sen sijaan, että hukkaisin niitä tarkoituksettomaan toimintaan välittömän mielihyvän tunteen takia.
Ehkä tosiaan on parempi tehdä asoita, joista ei aina osaa sanoa, miksi tahtoo niitä tehdä, kuten Perhosjahdin Maija T sanoi joskus aiemmin, ainakin osapuilleen. ;)
Vastuu on myös kysymys, joka on puhututtanut minua. Esimerkiksi sitoutumisen kanssa: missä määrin pitää ottaa huomioon toisen tunteet, kun on kuitenkin selvää, ettei kumpikaan tiedä, mitä tarkalleen haluaa. Onneksi löysin asiaan keinoksi avoimen kommunikaation. Nyt tuntuu tosi hyvältä, kun on saanut asioita selviksi.
Toinen asia on sitten tässä yhteiskunnassa eläminen. Olen aina ollut tunnollinen ihminen ja hoitanut asiat niin hyvin kuin olen kyennyt omien ongelmienikin kanssa painiessa. Viime vuosina tähän on tullut muutos.
Etsin ilmiselvästi omaa tapaani toimia ja olen varsin itsekkäästikin kuorinut kermat ja marengit kakusta, ja alkanut toteuttaa omia unelmiani.
Se on vaatinut veronsa. Olen siitä kaikesta vereslihalla, niin kuin tuossa yhessä runossani ilmaisin, se saa minut sokeaksi kaikelle muulle paitsi noille kipupisteilleni, joissa kuitenkin piilee elämäni ilo ja täyteys.
En enää pyri muuttamaan asioita, pyrin muuttamaan joka ikisen aspektin itsestäni, mikä ei tähän mennessä ole toiminut.
Heitän itseni roihuavaan, puhdistavaan tuleen ja katson jälkeenpäin mitä on säästynyt.
Olen niin kiitollinen kaikelle, mikä herätti minut tästä unesta, johon olin tuudittanut itseni. En nähnyt selkeästi. Näin vain sen, mitä halusin, mikä miellytti silmääni ja aikaisempaa luonnettani.
Nyt olen kakonut ja oksennellutkin melkein sitä kaikkea ulos ja todennut - mitään ei tosiaan taida jäädä jäljelle. Vain uhma ja sisäinen palo palavat minussa voimakkaampana kuin koskaan. En pyri minnekään, en ole mitään.
Kiitos aurinko, kuu, taivaat, tähdet, meret, minä olen.
Nyt on pakko lainata Aila Meriluotoa:
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -
Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä..
Jäi hymyily surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti