Sydän rikkinäisenä, en anna sen kovettua - en anna.
Omituinen kapinallinen. Ja joskus tiesin parhaani.
- Hah, kenen paras?
- Onko se paras, ettei välitä, että sattuu? Tunteettomuuteenko tässä pyritään?
Alan saada tarpeekseni. Aina sinä vain vaadit ja vaadit.
Mutta minä sain levätä armossa hetken. Se oli paras hetki.
Nyt minä haluan samaa nannaa lisää. Mahan täydeltä.
- Ja mitä kehoni kertoo?
Uupumusta ja innottomuutta se valittaa. - Mitäs teet elämästäsi niin hankalaa. Solvaat itseäsi valinnoillasi.
- Happea riittää, kun annat itkun ja pettymyksen tulla ulos tunteina ja sanoina.
- Se yksi ei kyllä kuuntele. Ei sitä huvita.
- Mitä sinä siitä yhdestä. On muitakin.
Etkö näe, että peili on likainen? Et sinä itseäsi näe siitä hänen peilistään. Näet sen, mitä hän ei halua kohdata.
- Entä, jos hän on oikeassa, että olen huono?
- Mitä sitten, tyttö kulta. Kaikki ovat huonoja. Sinäkin olet. Hän on.
Ja kaikki ovat hyviä. Riippuu täysin näkökulmasta, mihin haluaa katsoaa.
- Mihin minä sitten katson?
Sisimpääni.
Näen hyväksyvän valon ja rakkauden. En uskonut, että sellaista on.
Mutta, miten vaikea on lakata olemasta heittopussi? Miten vaikea on uskoa, että olen juuri sellainen kuin tarvitsee olla?
Niin vaikea, ettei kannata edes yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti