Taas tullut pähkäiltyä ihan liikaa kaikkea, miksi en voi toimia jollain tietyllä tavalla. Tänään sitten huomasin, että antauduin täysin hetkelle.
Alkuperäiset suunnitelmat eivät tunnu enää pätevän.
Alan kaivaa maata jalkojeni alta - pelkään. Höpsis.
Katsoin viime yönä Eat pray love- elokuvan. Ihana, suosittelen lämpimästi. Tosin inhoan katsoa elokuvia epävirittyneessä tilassa, mutta olin jo pitkään suunnitellut katsovani sen ja aina keksinyt jotain muuta tekemistä. Noh, se joka tapauksessa inspiroi minua miettimään oman elämän haltuunottoa. :)
Oma tahto on kuitenkin se, mitä pitää kunnioittaa. En jaksa nyt jauhaa henkisistä näkökulmista, vaan sanon suoraan, etten aina kuuntele tahtoani ja kun mitta tulee täyteen, se tulee, ja sit ei auta muu kuin vaihtaa suuntaa. :)
Nyt päiväjärjestykseni ei sisällä muita rutiineja kuin meditoinnin ja syömisen. Olen ikään kuin lomalla. En jaksa tehdä töitä, enkä miettiä päämääriä, kun käytännön elämä on kesken.
Äh, ja toisaalta, voisin ihan hyvin miettiä laajemminkin elämää kuin, että mikä on kesken. Joka tapauksessa lähden ensi viikolla Helsinkiin AuraTransformaatioon, jos nyt ei tule muutoksia.
Olen tuotakin asiaa pohtinut, että hyödynkö siitä ja niin pois päin. Luin viime yönä sivuja, jotka käsittelivät kundaliinisyndroomaa, ja tajusin, että tilassani on ollut kyse juuri siitä.
Olen kuitenkin kylkiäisinä tai tarkoituksena? öhöm.. löytänyt sellaisen sisäisen onnen tilan. Nytkin tuntuu, että olen rakastunut elämään. Toki olen mukavuusalueellani tälläkin hetkellä, mutta ennen en suonut itselleni edes sellaista. Menen siis päin vastoin näitä juttuja ja nautin nyt kunnolla siitä tunteesta, et jalkani ovat maassa ja nautiskelen elämästä.
Oli kamala tunne, kun näin, että maayhteyteni on katki. Nyt luotan, että Maaäiti pitää minusta huolen ja Isä Jumala myös.
Ja kaikki muu onkin tyhjää. Koen väistämättä olevani pedannut alkua jollekin uudelle minussa ja elämässäni. Ehkä lähden jonnekin töihin, ehkä tutustun uusiin ihmisiin, ehkä muutan muualle Suomessa tai ulkomaille.
Ei ole muuta sanottavaa kuin, että pelottaa aivan hirveästi. Ja toisaalta jännittää positiivisesti. Nyt tiedän, etten ole olosuhteiden tai kenenkään uhri. Maailma tuntuu seikkailupaikalta, ja elämä on minulle uusi joka päivä.
Kiitos teille kaikille matkaseurasta.
Ehkä siirryn nyt enemmän tuonne ulkomaailmaan joksikin aikaa. Ainakin siirrän painopistettä itsestäni ulospäin. Ootte ihania. Namaste.
Heli - tyttö, jota edelleen jännittää jo pelkkä ruokakauppaan meno.. Ja luistelemaan ja elokuviin ja... :) <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti