Asiat ovat pahasti kesken. Toki on monta juttua, mitä olen saanut kohdilleen, mutta välillä on sellainen olo, että kaikki kaatuu päälle, enkä saa mistään kiinni.
Olin taas maan paossa melkein kaksi viikkoa?, en tosiaan muista edes juuri mitään tuosta ajasta. Häkellyttävää ehkä, mutta minulle aika tyypillistä ollut jo pitkään.
Mitä pakenin? Itseäni - selvä vastaus. Kun minulle tarjoutui tilaisuus heittää kaikki menemään, ja vaihtaa oma pakertamiseni, ponnisteluni, niin yksinäinen sellainen, johonkin muuhun, tartuin siihen, mietin hieman kyllä ennen päätöstäni, mutta sitten kestikin juuri tämä kulunut ajan jakso, ennen kuin sain itseni taas raiteilleen.
En harmittele yhtään. Menin läpi pelkojani lähinnä niistä pahimpia: syömistä, nukkumista, kaikkea fyysisyyttä, vältin velvollisuudet, mutta tajusin, etten ole yksin. Tajusin, että valitsen aina itse, mitä tahdon elämääni, että luon sen. Tajusin vastuuni.
Ja nyt - otan sen vastuun, mikä minulle kuuluu. En ole täydellinen siinä, mutta niin täydellinen kuin juuri minä vain voin olla.
Se riittää - vai riittääkö?
Kaikki, mitä teen on sellaista, mitä vain minä voin tehdä siten, kun teen.
Tässä olen - paljaana, haavoittuvana, aistivana olentona. Hyväksyn sen.
Amen
Halusin myös näköjään otsikon muodossa heittää ilmoille kysymyksen siitä, mikä on sopiva määrittely sille työkalulle, jota täällä ollessamme käytämme. Kun puhutaan, että pitäisi olla kokonaan vailla itseä, niin minä en ymmärrä, miten se on mahdollista ennen kuin on käynyt omat kipupisteensä läpi ja sitten myös löytänyt tarkoituksensa täällä.
Nyt oikeastaan rakennan minäkuvaani, että tietäisin taas, mitä tahdon, mistä unelmoin, millaisista väreistä pidän. Olin kait niin hukassa tuossa välillä. Rupesin vain mekaanisesti suorittamaan elämää. Katosi ilo. Olin sitä, mitä suoritin ja sain aikaan.
Nyt on ironista, etten sitten jaksakaan kovin paljoa.
En sure. Nään tässä paljon hyvää. Ja silti toisinaan - tottakai suren ja mielettömästi. Etenkin se, kun en anna itseni olla. En edes ilmaise itseäni hylkäämisen tai kritisoinnin pelossa.
Haluaisin sanoa pienelle tytölleni sisälläni: olet turvassa. Sanon sitä edelleen liian harvoin. Mutta joka kerran, kun muistan tehdä niin, rauhoitun välittömästi.
Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka kaipaavat.
Tämä päivä on minulle aika rauhallinen, mutta myös haikea.
Jokainen päivä on kaunis omalla tavallaan. Jokaisesta päivästä voi oppia jotain.
Heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti