Miten ymmärrys kasvaa

Miten ymmärrys kasvaa?

Hyväksymällä, antautumalla. Kaikki ottaa aikansa.

Nyt on jo myöhä, ja valmistaudun nukkumaan - pitkästä aikaa päätän niin. Olen päättäväinen.

Kaikki, mikä on ollut, saa olla.

Se, mikä tulee, on hyvää, niin tahdon ajatella. Koettelemuksissakin on hyvyyden siemen.

Katsoin Lynchin Blue velvetin. Mietin jo aloittaessani katsomaan, että miksi katson.

Vastaukseksi tuli mieleen vain, että tahdon. Tunsin eräänlaista turtumusta. Vasta lopussa minua pelotti kunnolla.

Eilen olin ystäväni bänditreeneissä, ja musiikki tuli liian kovaa minulle, eikä minulla ollut korvatulppia mukana.

Pelkäsin kuuloni puolesta, mutta ajattelin, että minua suojellaan. Välillä metakka ei haitannutkaan, välillä korviini sattui.

Tänään sitten lepäsin ja tunsin itseni erittäin väsyneeksi.

En päästä irti. Tuntuu, etten voi. Pelkään sitä.

Pelkään alastomuutta, henkistä paljautta. Että minuun voisi tarttua sisäisesti ja tulla lähelle. Enkö enää itse päätäkään, kenet päästän lähelleni? Mutta ennen olin niin avoin. Ja en ollut, en todellakaan.

Nyt paljastan sisintäni. Sen kuuluukin olla arkaa, haurasta.

Mitä ytimessä on muuta kuin rauhaa ja loistavaa valoa - tyhjyyttä?

Siellä en näe, enkä tunne pelkoa. Voin vain tarkkailla kaikkea rauhallisin mielin.

Miksi pelotella itseään. En nauti ahdistuksesta. Ennen en valinnut.

Nyt osaan valita. Se on huimaa.

Televisiossa näin Lorna Byrnen. Se oli mielenkiintoista - kuinka hän näkee enkelit. Kaunista, visuaalista hehkutusta.

Minä näen värejä ja valoja. Ja välillä en näe. Silloin kaipaan sitä, että näkisin. En kaipaa pienuutta, se on liian tuttua, arkipäiväistä. Päivä ilman ihmettä - onko se edes päivä?

On se, harmaa ja sumuinen päivä.

Raikkaus on poissa, niin tietynlainen voimakin. Oikeastaan vain ajelehdin päivän läpi. En tunne eläväni. Tunnen vain, että olen juuri ja juuri olemassa, joten kuten.

Elämä, se tuntuu joka solussa. Sitä miettien...




Heli