Antaako sydäntään, vai eikö antaa -
luottaako, vai eikö luottaa.
Järki ja tunteet puhuu eri kieltä.
Justiinsa saanut itsensä kasaan ja
sit mennään.
Huh, huh tätä elämää. <3
Nyt olen kyllä ihan omassa rauhassa, mutta ulkopuolella myllää sellainen tunnemylläkkä, ettei paremmasta väliä, siis minussakin. Ehkä parasta on, etten reagoi siihen mitenkään. Olen vain omassa rauhassani - seurassakin.
Mutta sellainenhan minä olen ollutkin - kuin Buddha suurimman osan ajasta aikaisemmin. Toimiiko sellainen? Eikö tavoitteeni ole kuitenkin tehdä ajatuksistani ja tunteistani näkyviä - edes itselleni? Mielestäni on. En voi siis pettää todellista itseäni jollain feikkikuvitelmalla siitä, miten asioiden pitäisi olla. Minulla on tarve olla rehellinen itselleni ja muille. Juuri siten löysin tänäänkin oman voimani ja intuitioni. Voin sanoa rehellisesti, jos jokin homma ei mielestäni toimi. Ei minun tehtäväni ole vain hymistellä läpi elämäni. En halua sitä enää ollenkaan.
Vapaus - mitä se on? Pikemminkin - mitä se vaatii? Siis, eihän se vaadi mitään. Se vain on. Luonnonlaki täällä - vapaa tahto.
Tajuan kyllä, että suurimman osan draamasta kehitän omassa päässäni, ja myös halukkuuden osallistua niihin, oli sitten kyse perheestäni, sukulaisistani tai ystävistäni.
Miten oppia tervehenkisempää ajattelua? Keskittymällä niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja, joiden takia täällä kannattaa olla, mitkä saavat olon tuntumaan hyvältä ja toiveikkaalta.
Lähden nyt illaksi viettämään aikaa vanhojen tuttujen kanssa. Kivaa vaihtelua sekin. Hieman minua jännittää sekin, etten ole taas nähnyt niin paljon ihmisiä kerralla samassa kiinteässä tilassa pitkään aikaan. Ja kutsu tuli yllättäen: tänään.
Tunnen itseni toipilaaksi. Olen menossa työnhakuun ja olen samalla miettinyt myös sairaslomaa. Ja tätä on jatkunut kauan. Olen kai tuntenut vastenmieliseksi heittäytyä taas yhteiskunnan avun ja tuen varaan. Viimeksi olin maaliskuussa sairaslomalla. En ole saanut rahaa oikein mistään, kun en ole jaksanut hakea rahoja. Olen ollut ihan karmeassa kunnossa henkisesti. Se on verottanut voimiani myös fyysisesti. Viimeksi eilen ranteeni aristivat ja olivat niin kipeät, että pelkäsin. Tänään sitten ne tuntuvat jo paremmilta. Olen syönyt niin huonosti, että ei olisi ihme, jos kehoni olisi rikkoutunut siinä touhussa. Se on tietysti surullista, mutta en voi muuta kuin keskittyä tähän hetkeen. Pelkään, että olen mokannut jotain pahemman kerran. Tunnen olevani aivan tyhjän päällä.
Menen toki lääkäriin jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin aion nauttia illasta. Kai tartun vain niihin pieniin onnen hetkiin ja alan rakentaa mielekkäämpää, kokonaisvaltaista elämää, jossa kunnioitan myös kehon tarpeitani.
Välit perheeseeni ovat nyt paremmat. Pyysin rahaa, koska en muuten tulisi toimeen ollenkaan, enkä jaksa enää stressata raha-asioitani. Ehkä kerron joskus, miltä tuntuu, kun menettää kaiken. Siltä minusta on tuntunut. Olkoon sitten päänsisäistä draamaani tai ei.. Sitä paitsi tarkoitan enemmän sitä, millä on merkitystä. Vaikka olisi katto pään päällä ja rahaa pankissa, ei paljon lohduta, jos menettää kaiken, mihin on uskonut, tai menettää itsensä. Kenties vahvistun ajan myötä tai sitten en. Tunnen olevani vahva, kun olen selvinnyt - olisin voinut niin helposti luovuttaa..
Kertokaa omia valopilkkujanne viikon varrelta. Olisi ihana kuulla niistä.
Heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti