Kuinka minulla kaikki alkoi - herääminen

Hei!

Päätin ensin kirjoittaa anteeksiantamisen vaikeudesta, mutta teksti alkoi virrata ja tulos on alku heräämisprosessistani, johon myös liittyy ortoreksiani alku ja muut asiat. Lukekaa, jos kiinnostaa. Pitkä teksti tiedän, mutta tuntuu tärkeältä itselle. Alun perin minun olikin tarkoitus kirjoittaa täällä paranemisprosessistani ja tässä nyt kerron niin hyvin kuin nyt kykenen, kuinka kaikki alkoi.


                                       Nykytilanne

Minulla on nyt sellainen tilanne, että olen keskellä melkoista mylläkkää. Olen käsitellyt hirveän määrän tunnepitoista materiaalia vuosien varrelta ja välillä on tuntunut, ettei loppua näy. Olen ollut vihainen, koska olen ikään kuin katsellut ulkopuolisena elämääni ja jättänyt sanomatta ja tekemättä niin paljon Ennen kaikkea olen laiminlyönyt omat rajani.

Tästä asiasta olen ollut melkoisen surullinen ja minua ottaa päähän, kun edelleen käyttäytymiseni ja puheeni usein antaa ymmärtää, etten välitä siitä, mitä koen.

On se hassua, että työkalupakissani ei ole ollut mitään keinoa käsitellä sellaisia tilanteita, joissa koen olevani altavastaaja tai joku toivoo minun käyttäytyvän jollakin lailla ja itse en halua.

On tuntunut epäreilulta huomata olevansa vihainen jostain vuosien takaisesta jutusta, koska ei ole sillä hetkellä saanut sanaa suustaan, eikä ole edes tiennyt itse, mitä haluaa - tai ainakaan osannut ilmaista sitä sanallisesti.

Olen ollut niin vihainen ja kun nyt oikein mietin, kenelle, niin itselleni. En ole antanut itselleni ääntäni, enkä tilaani.

Sitä ei saa takaisin. Sen äänen ja tilan voin ottaa itselleni aina tässä hetkessä. Voin säveltää ja laulaa ja ilmaista itseäni kaikin tavoin. Lähdin liikkeelle noilla luovilla menetelmillä. Nyt on puheen aika. Tuntuu hyvältä sanoa oma totuutensa. Olen yrittänyt niin kovasti olla henkinen ja milloin mitäkin.

Nyt ymmärrän, että en tarvitse muuta kuin oman itseni - en tunteen, minkä saan hengittämisestä, olemisesta, yhteydestä muihin ihmisiin ja luontoon.

Yksinolo on sekä siunaus että harmi. Olen alkanut taas nauttia siitä. Silti pakenenkin sen kautta asioita ja tilanteita, joiden pelkään satuttavan itseäni.

Itsekuri on myös pulmallinen juttu. Aiemmin en halunnut harjoitella niin paljon esimerkiksi laulamista, mutta välillä ajoin itseni kunnolla suorittamaan ja yrittämään, vaikka olisin kaivannut ihan tavallisia asioita. Opiskeluaikanani Raahessa eristäydyin oikein kunnolla, kun koin että on tärkeämpää harjoitella kuin tavata ihmisiä ja pitää hauskaa. 

Nyt sitten huomaan, että esimerkiksi viime kesä kului lähinnä neljän seinän sisällä lauluja kirjoittaen ja toisaalta olin niin voimaton, etten jaksanut edes lähteä ulos, enkä pystynyt panikoimiseltani.

No, nyt näyttää paremmalta, mutta tasapainon hakemisessa on todella paljon töitä. Miten paljon tehdä töitä, kun ei tiedä, mistä oikein yleensä ottaen väsyy? Kuinka paljon voi nähdä ihmisiä, ilman, että uupuu siitä, ettei enää kuuntele omia tarpeitaan, eikä osaa levätä? Kuinka paljon yleensä saa innostua, ettei mene vaan överiksi?

Tuon jälkimmäisen heitin puolivitsillä, kun todella huomasin, että pidän usein ongelmana sitä, että innostun liikaa jostain tekemästäni ihanasta asiasta. Yleensä sitten tämän innostuksen vastareaktiona alankin oikein karsimaan kaiken kivan elämästäni ja esimerkiksi köyhäilemään oikein kunnolla.

Noh, tällaista hakemistahan se on itsekunkin elämä enemmän ja vähemmän sen tiedostaen.


                                           Heräämisen alkutaipale

 
Henkisyydessä oli alun perin minulle se hyvä juttu, että saatoin todeta, etten jaksa ja, että kaikki velvollisuudet saavat vähän aikaa odottaa - nyt haluan vihdoinkin tutustua siihen, kuka todella olen.

Hienoa kai. Se kesti aikansa, se auvoinen vaihe, kun en vielä tajunnut, että tähän kuuluu kamalasti työtä ja, että itsensä kohtaaminen ei todellakaan ole kivaa.

Kanavoin mielenkiintoni ensin ravintoon ja terveyden maksimoimiseen, myös lähipiirissäni. Tämä lähestymistapa sai aikaan itselläni ensin paljon hyvää ja energiaa, muilla lähinnä ärsyyntymistä tai aitoa kiitollisuutta pienissä määrin. Koin olevani kuin mikäkin ylijumala, joka sanelee toisille, miten heidän pitäisi elämänsä elää, vaikka en edes ollut kohdannut omaa avuttomuuttani siellä jossain sisällä olevassa pienessä lapsessa.

Esitin aikani pärjäävän itsenäisen aikuisen roolia, kunnes tajusin, että tämä oli todellakin vain rooli, joka oli korvannut aikaisemman hauraan ja etsivän nuoren naisen. En ollut edes löytänyt muuta kuin uuden keinon, jolla löin maailmankuvani lukkoon, ja sanoin, että näin minä ajattelen ja tällainen minä olen.

Tuntuu, että tuohon liittyy niin paljon: klassinen lauluharrastukseni, pianonsoittoni, joogaharrastukseni, ravintoinnostukseni. Hienoja asioita, mutta myös liiallisena liiallisia.

Buustasin egoani minkä kerkisin auttajanroolillani ja joogaharrastajan roolillani. Ajattelin, että nyt olen ratkaissut elämäni parhain päin.

Moni oikein kehui minua uudesta ryhdikkäästä olemuksestani ja paremmasta keskittymiskyvystäni ja aidommasta olemuksestani. Kyllähän minä olin varmasti aidompi, en sitä kiistä. Silti vedin yhä roolia.

Sain myös kuulla, että olen liian laiha, ja moni kauhisteli ruokailutottumuksiani ja ihmetteli, mitä ylipäätään oikein syön. Kilokalorimääräni olivat päivässä parhaimmillan 1200 ja keskimäärin noin 400-500. Toki parempiakin kausia oli. Vakuutin, että jaksan, kun onhan luomussa niin paljon enemmän ravintoaineita. Söin ravintolisiä.

Toisaalta en ollut enää juuri ollenkaan flunssainen ja astmanikin lähes parantui. Tämä olikin ollut päämääräni - parantaa itseni ruokavaliolla. Olin lukenut useita kirjoja. Muuten en juurikaan tuntenut oikein sopivani ravintoihmisten joukkoon. Jokin minussa sanoi, että jokin on vialla, kun on niin hienoa vakuutella koko ajan ihmisille tätä asiaa.

Minusta oli oikeastaan aika halveksittavaa, että joku vielä kehtasi myrkyttää itseään valkoisella sokerilla ja vehnäjauhoilla. Myös isäni ruokavalioon koin asiakseni puuttua. Kansanparantajatuttuni mielestä isälläni ei ollut elämän halua, kun hän ei suostunut luopumaan ruisleivästä, tomaatista ja kahvista, vaikka nämä pahentaisivatkin jonkin opin mukaan hänen nivelreumaansa. Isäni taas ei kestänyt katsella purkkejani ja syömistäni.



-- Tässä kaikki tällä erää. Jatkan toisessa tekstissä tai jatkan tähän samaan postaukseen myöhemmin.


Hyvää yöt.





Heli