Kuka on oma itsensä? Ihminen, joka hyväksyy itsensä. Kuinka se tehdään? Menemällä läpi siitä, mikä on vaikeaa ja pelottavaa. Muuten ei voi tuntea itseään. Se ei ole jokaiselle sama asia, vaan voi ilmetä hyvin monilla tavoilla.
Emme ole pieniä - edes yksilöinä. Jokainen kykenee suuriin tekoihin, ellei se ole liian pelottavaa. Kaikista pieninkin voi muuttaa maailman kulun. Pienuuteen sisältyy ansa. Jos ei hyväksy pienuuttaan, on ongelmissa, jos pakenee pienuuteensa, on yhtä lailla ansassa.
Henkinen kehitys ei ole suora viiva. Kaikenlaisia polkuja on edessä sillä. Paljon epäilystä ja pelkoakin mahtuu tielle.
Voi pyytää apua, mutta silti suurin apu on ihmisessä itsessään: siinä, että opettelee hyväksymään itsensä, ja tekemänsä virheet. Muuten kehitys on vaikeaa.
"Pelon takia yksikään asia ei saa jäädä tekemättä" Vilja-Tuulia Huotarinen sanoo runossaan. Muistan tämän elävästi. Hänen runokokoelmansa nimiki on Sakset kädessä ei saa juosta.
Minua on suojeltu monelta lapsena. Ainakin niiltä arkipäivän asioilta, mitä voi pahimmillaan tapahtua.
Tämän vuoksi en saanut harrastaa ratsastusta, en kiipeillä puissa, enkä muistaakseni päässyt laskettelemaankaan.
On myös totta, että kun myöhemmin mietin välillä laskettelemaan menoa, mietin heti kaikkea, mitä siellä voisi sattua. Yhdeltä luokkakaverilta menikin ala-asteella jo jalka poikki laskettelemassa.
Myös liikunnallisuuteni oli aina erittäin kyseenalaista. Siksi rinteessäkin meno oli aika hupaisaa. Muistan kyllä nauttineeni ainakin yläasteella aerobicista valtavasti.
Ja yhdellä ratsastustunnilla kävin yläasteella, ja se on jäänyt iäksi mieleeni - tunne hevosen selässä ihmeen luottavaisena, jännitystä ja innostusta uhkuen. Tunsin itseni suorastaan voitonriemuiseksi, se meno oli niin hurjaa ja mahtavaa!
Tanssiminen on myös ollut salainen intohimoni aina. Ne kerrat, kun häissä tai muissa juhlissa tai lavatansseissa, missä olen käynyt vain kerran, joku on taitavasti pyörittänyt tai keinuttanut minua, ovat olleet mahtavia.
Olen myös harrastanut tanssia jonkun verran näyttämölaulukursseilla, joilla olin takavuosina mukana tai yhteisötanssina.
Nyt syksyllä aloitin vielä baletin, jonka ajattelin olevan unelmien täyttymys. Sitä se olikin. Mutta tottakai alku on aina hidasta opettelua, vaikka minulla oli modernin tanssin kautta joku perustietämys jalkasarjoista, mutta se oli kuitenkin sen verran eri juttu, kun klassinen baletti.
Olin myös niin lopen uupunut, etten jaksanut käydä siellä niin usein kuin olin toivonut. Ja kaikki hypyt ja piruetit olivat alkuvaiheessakin lähes ylivoimaisia fysiikalleni, paitsi ensimmäisellä tunnilla, kun olin vielä niin pääni sisällä ja innoittunut, en tiedä mist oli kyse, mutta oli todellakin aika, jolloin kehoni oli uskomattoman elastinen ja pystyin hillittömiin fyysisiin suorituksiin ilmeisesti pelkällä tahdon voimalla.
Haaveilen vielä baletista, mutta on kyse minusta itsestäni, viitsinkö mennä taas keväällä tunneille syksyn mitättömän osanottoni jälkeen. Mietin myös, onko siinä mitään järkeä ottaen huomioon, että haasteet kuitenkin lisääntyvät koko ajan.
Ehkä toteutan intohimoani jollain muulla tavalla.
En todellakaan tiedä tällä hetkellä mitään tulevaisuudestani. Menen täysin päivä kerrallaan. On ihana olo. En vaadi itseltäni mitään.
En odota valmista, mutta annan itseni levätä. Mietin myös vaihtoehtoja kuntoutuksen osalta. On vaikea asia nöyrtyä. Olen pyöritellyt tätä asiaa kuitenkin niin kauan, että on edessä ilman muuta elämän muutos.
Ainoa, mitä huolehdin, on jaksaminen. Tiedän selviäväni aina jotenkin, mutta kahden burnoutin ja sairaalahoidon jälkeen, on vaikeaa luottaa, että yhtäkkiä kaikki menisi toisin. Tiedän, että on minun asiani, mitä elämälläni teen, mutta väistämättä tulee halu pyytää anteeksi, etten jaksa ja, että pelottaa.
Olen yrittänyt löytää hokkus pokkus- temppua, jolla saisin elämäni ratkaistua. Nyt tajuan, ettei tässä olisi enää mitään järkeä, jos ilman omia ansioitani löytäisin sen.
Enkä edes tarvitse sellaista. Alan pikku hiljaa luottaa, että elämä kantaa, kiitos meditaation, rukoilun ja Facebookin henkisen ryhmän.
Tähän loppuun vielä: Palautan itseni luonnolliseen olotilaani. Alan elää omaa elämääni. Otan siitä vastuun ja nautin kaikesta, mitä se tielleni tuo, tai muutan sen, tai hyväksyn sen. Kiitos. <3
2 kommenttia:
Ihanaa Joulunalusviikkoa sinulle Heli..
mene ihmeessä taas keväällä sinne balettitunnille...se on niin ihanaa kehon liikuttelua..
Sinun tekemisesi kuulosti valoisalta, kepeältä..
viisaita sanoja ja ajatuksia!
Tekstisi ovat kauniita ja koskettavia... ja tunnistan niissä paljon omia kokemuksiani, erityisesti miten selvitä burnoutista (tai monista)... Ehkä meidän tehtävämme on luoda toisenlainen elämäntapa, joka perustuu syvimpien toiveiden toteuttamiseen ja iloon. Niin ainakin minä ajattelen. Luotan siihen että löydät oman tiesi ja luottamuksen tulevaan, se huokuu teksteistäsi!
Lähetä kommentti