Löydän uusia tapoja, joilla kohdata kärsimykseni, ja siinä vaiheessa se ei enää ole kärsimystä ja uudet ratkaisut ilmaantuvat. Se, mikä ennen tuotti ahdistusta, onkin vain käyttäytymiskaava tai reagointitapa, jonka voi muuttaa. <3
Tämä ei tarkoita empatian puuttumista, vaan vastuuta omista tekemisistä ja asenteista. Se on mahdollisuus, ei taakka.
Halusin jakaa, kun tällaista oivalsin, kun meinasin taas reagoida, kuten aina aiemminkin. Katsoin televisiota myöhään illalla, ja koska olin väsynyt, ahdistuin, kun ohjelma loppui. Tiesin, että oli aika mennä nukkumaan. Mietin seuraavaa päivää jo ahdistuksella, kun tajusin, etten voi tietää, mitä se tuo tullessaan, ja voin valita toisin jo nyt.
Lääkkeiden lopettamisen myötä olen reagoinut ahdistuksella moniin tilanteisiin, mitkä ennenkin ahdistivat, mutta nyt vielä tietty voimakkaammin. Mielihalut hyökkäsivät päälle kovaa kaiken kehon kieltämisen jälkeen, ja lopulta tajusin, ettei näin voi enää jatkua.
Sisäistä lasta olen hemmotellut päivät pääksytysten, ettei vain sattuisi ja tarvitsisi muuttaa mitään. Lähes ilman tukea olen kamppaillut ongelmieni kanssa ja koettanut epätoivoisesti löytää vastauksia ja ratkaisua niihin.
Nyt löydän itsestäni vähän jo aikuistakin, joka pitää huolta lapsesta, ja ymmärtää tämän kärsimystä, mutta ei anna periksi, vaan välillä vaatiikin jo vähän ja kannustaa myös tekemään pieniä valintoja.
Voi kuulostaa oudolta. En häpeä tätä. Tämä on minun elämääni, minun valintani. Olen miettinyt tätä joka kantilta, enkä toistaiseksi ole keksinyt parempaa.
Nyt ymmärrän itseäni jo niin paljon paremmin ja koen, että minulla on enemmän annettavaa, kun se on ainakin aitoa nyt, mitä annan sydämestäni.
Olen kenties kova pala purtavaksi, mutta herkkyyteen osuttaessa se sattuu ja kipeää. Alan kuitenkin hyväksyä sen. Tuskin on paluuta mihinkään, paitsi tasapainoon, joka on oikeuteni.
Olen ollut aiemmin aivan liian ankara itselleni ja paljon on jäänyt sanomatta sen takia sellaista, mikä olisi pitänyt sanoa, että olisin tuntenut turvalliseksi ilmaista itseäni.
Nyt koen velvollisuudekseni sanoa, jos ärsyynnyn todella. Ei ole mieltä toisten miellyttämisessä, jos ei miellytä edes itseään.
Pienin askelin etenen ja eheydyn päivä kerrallaan, on nyt mottoni.
Tänään oli mielettömiä jakamisen ja oivalluksen hetkiä. Ihanaa, kun huomaa, että on jotain annettavaa. Ei ole tosiaan kyse saamisesta tässä elämässä. Paitsi ehkä siitä, että saa levätäkin joskus. Mut ei tartte paljon lepoa, jos on innoissaan elämästä - mikä onkin todellinen olotilamme - ainakin useimmiten - uskon niin.
Eipä tässä sen kummempia analysointeja enää tarvita. Ihanaa, että olet mukana matkallani. <3 Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti